Syvä huokaus...

Hiihtoloma on kohta kääntymässä kohti loppuhuipennustaan, sillä juuri tämä loma on aina opiskelukausina päättynyt jok'ikinen kerta Oscar -gaalaan. Tasan yhden kerran olen katsonut palkintojenjako-osuuden alusta loppuun, ja se oli vuonna 2004, kun Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai 11 Oscariaan. Ja vielä hienommaksi homman tekee se, että elokuva on peräti ainoa, joka sai Oscar -pystit kaikista niistä kategorioista, joista se oli ehdollakin. Muut 11 Oscarin elokuvat, eli Ben-Hur ja Titanic, eivät siihen kyenneet. Joten mielestäni Kuninkaan paluu on siten kiistaton ykkönen ainakin pysteillä mitattuna.

Minulla on aina lomilla ollessani tapana käydä kaupungilla shoppailemassa normaalia enemmän, joten tämäkään loma ei siten tehnyt poikkeusta sen suhteen. Mutta aina jos minut näkee shoppailemassa, kiertelen vaateliikkeiden sijaan lähinnä musaliikkeitä. Kyllä minä joskus shoppailen kuteitakin, mutta vain silloin, kun niitä suinkin tarvitsen. Olen siis kaukana muodin orjasta. Ja yleensä alennusmyynnit ovat juuri niitä, jotka minut saavat vaatteiden suhteen liikkeelle. Mutta siirrynpä nyt vaatteista musiikin maailmaan. Täällä äitini kotikaupungissa, jossa nyt parhaillaan olen, on itselläni kolme vakkarimusaliikettä. Perjantaina sitten olin pitkästä aikaa liikenteessä tässä samaisessa kaupungissa, ja minun oli tarkoitus hoitaa asiani parin tunnin sisällä, jotta olisin ehtinyt samalla bussilipulla takaisin. Ekassa vierailemassani liikkeessä minun oli tarkoitus ostaa yksi paria päivää aikaisemmin julkaistu single, mutta ilmeni, että julkaisupäivää olikin (jälleen kerran) siirretty muutaman viikon päähän. Voihan nenä! No, löysin sitten käytettyjen levyjen hyllystä todellisen singlelöydön, joten ei ainakaan tarvinnut lähteä tyhjin käsin liikkeestä. Sen jälkeen suuntasin sitten kahteen muuhun vakkaripaikkaani, joista niistäkin löysin pari mukavaa pikkukivaa. Käydessäni pikaisesti ruokakaupassa, ennen lähtöä bussipysäkille huomasin hanskojeni yhtäkkiä kadonneen kassistani. No, ei auttanut kuin lähteä etsimään niitä kissojen ja koirien kanssa. Mutta ainakin se oli selvää, että bussiin ei samalla lipulla ole enää asiaa. Koska olin käynyt onneksi vain kolmessa paikassa, ei etsimisen olisi ainakaan pitänyt tuottaa mitään suuria vaikeuksia, mutta kun oli käynyt jokaisessa niistä 2-3 kertaa, alkoi tilanne näyttää aikasta toivottomalta. Ei nyt sinänsä hanskojen häviämisen pitäisi tuntua maailmanlopulta, sitä tapahtuu joka paikassa päivittäin, mutta kyllä tällainenkin tilanne pistää joka tapauksessa harmittamaan. Päätin sitten vielä kerran käydä yhdessä niistä kolmesta liikkeestä, ja kuinka ollakaan, hanskat löytyivät sittenkin. Ne nimittäin olivat olleet sellaisessa paikassa, etten ollut muistanut, mihin olin ne jättänyt. Joku toinen asiakas oli sitten huomannut hanskani, ja antanut ne myyjille talteen. Kun sitten saavuin taas etsimään niitä liikkeestä, myyjät kysyivät, olinko minä se, joka etsi hanskojaan, niin olin aivan syystäkin onnessani. Joten kiitän sydämestäni sitä, jonka ansiosta ne eivät ainakaan hävinneet teille tietymättömille. Kiitos siis sinulle, kuka lie olitkin, todella paljon. Jos en olisi löytänyt hanskojani enää, olisin tällöin rankaissut itseäni kävelemällä kotiin, mutta siihen ei sitten ollutkaan tarvetta. Siitä liikkeestä toiseen huseeraamisesta seurasi myös se, että sokeritasapainoni oli äitynyt pikkuisen alhaiseksi, koska en ollut syönyt moneen tuntiin mitään, joten suuntasin sitten yhteen hampurilaisbaariin jäätelölle. Päätin kysyä myyjän mielipidettä kolmesta eri vaihtoehdosta, ja päädyin sellaiseen, missä oli mm. paloiteltuna minttu-Dominoa. Yam. Ja sen jälkeen suuntasin sitten kokan kohti bussipysäkkiä ja kotia.

Voi ei, onkohan tuollainen hajamielisyys merkki siitä, että alkaa tulla vanhaksi? Oikeastaan vihaan ajoittaista hajamielisyyttäni, koska olen muuten varsinkin tavaroideni suhteen todella tarkka tyttö. Kutsuisin sitä oikeastaan ennemminkin eräänlaiseksi persoonallisuushäiriöksi, koska se ei millään tavalla mene yksiin yltiöpäisen tarkkuuden kanssa. Mutta olipahan tässä souvissa yksi valoisakin puoli: möhläilyn ansiosta tuli taas koettua jälleen kerran uusi ja huikea makuelämys, kulinaristi kun olen.

Olisikohan perjantaisissa tapahtumissa ainesta Oscarin arvoiselle suoritukselle esim. tarinan tai "näyttelemisen" osalta? Kiltti perhetyttö kohtaa täysin odottamattomia vastoinkäymisiä, jolloin tytölle jotain todella tärkeää katoaa yhtäkkiä, ja hänen maailmansa on romahtaa siihen paikkaan. Onneksi paikalle saapuu pelastava enkeli, joka lopulta johdattaa hänet makujen ihmeelliseen maailmaan, ja kaikki asiat sen myötä silminnähden kirkastuvat. Siinä synopsis näin lyhykäisyydessään. Hiomista tuo kyllä hieman vaatii, ennen kuin sitä edes kehtaa tarjota kenellekään. Ja ties vaikka se Oscar jonakin päivänä tulla tupsahtaisi syliin, ei sitä koskaan tiedä.

Gaala-aamua odotellessa.

Trqn,

TJH :-)