Elämää lähimmäisen varjossa

Minulla on lapsesta asti ollut erittäin monimutkaiset välit yhteen lähimmäisistäni, kutsutaanpa häntä nyt vaikka Teijaksi (nimi siis muutettu). Varsinkin sen jälkeen, kun hän erosi toisesta lähimmäisestäni Markusta (nimi myös muutettu), oma asemani Teijan silmissä heikkeni entisestään. En ole koskaan hyväksynyt sellaista, että joku haluaa tietentahtoen rajoittaa toisen luovuutta oman etunsa nimissä, mutta näin vain minulle tapahtui, kun esim. en päässyt pianotunneille, vaikka olisin halunnut. Teija ei ole koskaan oikeastaan ollut intohimoinen musiikin suhteen, toisin kuin Markku. Markku nimittäin muutama vuosi sitten toteutti viimein unelmansa perustamalla firman, joka tekee bisnestä pääosin musiikilla (kuitenkaan en kerro, miten). Joka tapauksessa, jos olisin tämän edellämainitun kaksikon eron jälkeen muuttanut saman katon alle Markun kanssa, elämäni olisi varmasti ollut huomattavasti onnellisempaa ja tasapainoisempaa. Teija kuitenkin onnistui manipuloimaan minua varsin onnistuneesti, ja niin jäin hänen kanssaan asumaan.

En olisi varmaankaan lainkaan lähtenyt kirjoittamaan koko tätä tekstiä (olen kuitenkin harkinnut tämän blogimerkinnän kirjoittamista jo pidemmän aikaa), mutta tilanne muuttui, sillä viimeksi viime viikolla, kun Teija lähti saattamaan minua bussipysäkille (reissasin junalla takaisin omaan soppeeni, koska työt jatkuivat taas seuraavana päivänä), hän muistutti minua jälleen kerran omasta erinomaisuudestani tekemisieni suhteen. Ja jälleen kerran sain puolustella itseäni, ja huomauttaa, että asiani ovat moneltakin osin hanskassa, ja kaikki aikanaan. Silti ahdistuin tilanteesta, sillä olen nimittäin päättänyt valmistua vuoden sisällä (aikaisintaan joulun alla), mutta yhä vain Teija yrittää syöttää minulle omaa näkemystään asiasta, sillä hän ilmeisesti uskoo, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. Onneksi en kuitenkaan ole koskaan ottanut hänen sonnanjauhantaansa kuuleviin korviini, vaan olen yleensä aina tehnyt kaikki elämääni koskevat päätökset itse. Ehkä ainoa asia, jossa viitsin olla Teijalle mieliksi, oli lukioon meneminen, joka kuitenkin osoittautui lopulta täydelliseksi virheeksi, ei kuitenkaan aivan katastrofaaliseksi sellaiseksi, mutta kuitenkin. Mutta tulipahan koettua sekin vaihe elämässä, ei siitä pääse yli eikä ali. Minua on joka tapauksessa ottanut aina päähän se, millä tavalla Teija yrittää jatkuvasti hallita elämääni kohtelemalla minua kuin jotain pikkulasta, joka ei osaa hoitaa asioitaan sillä tavalla, kuin ne hänestä pitäisi osata hoitaa. Ja sellainen voi olla kenestä tahansa todella turhauttavaa, täysin.

Otanpa tähän blogiartikkeliin mukaan vielä yhden lähimmäiseni, joka on minunkin ohellani saanut omalta osaltaan kokea Teijan karvaista kalkkia, onneksi kuitenkin hieman pienemmissä mittasuhteissa, sillä hän on saanut oikeastaan elää koko elämänsä "Teijan tyttönä". Kyseessä on henkilö nimeltä Sari (nimi myöskin muutettu), joka nykyisin muistuttaa jopa ulkoisestikin huvittavan paljon Teijaa. Minä taas olen luonteeltani enemmän Markun sorttinen, ja kasvojenpiirteissämmekin on jotakin samaa, mutta muuten ulkoisesti tuskin koskaan tulemme muistuttamaan toisiamme (naurua). Sitäpaitsi Markku on nykyisin osittain kalju, ja paikka paikoin raskaat elämänvaiheet ovat onnistuneet tekemään hänestä kovinkin pyöreänpuoleisen. Välini Markkuun ovat joka tapauksessa aina pysyneet kaikesta huolimatta varsin hyvinä, kuin myös Sariin. Sarikin on lopulta huomannut sen tosiasian, että Teijalla on välillä todellisia vaikeuksia päästää meistä kahdesta irti, jotta hänen oma egonsa ei kuivuisi kokoon. Huomautan kuitenkin, että aina silloin, jos minulla ja/tai Sarilla menee huonosti, menee Teijalla kaikki mukamas ihan päin helvettiä, ja hän suorastaan häpeää meitä. Mutta nyt kun olemme Sarin kanssa siinä pisteessä, että meillä menevät asiat oikeastaan enemmän kuin loistavasti, pelkää Teija jäävänsä totaalisen yksin, ja takertuu meihin entistä tiukemmin. Tämän ainakin huomasin itse yhtenä päivänä, kun Teija toivoi minun muuttavan jossakin vaiheessa asuinpaikkakunnalleen, ja mitä ilmeisimmin pysyvästi, vaikka hän tietääkin varsin hyvin (ainakin luulen ja toivonkin niin) sen, ettei se tule onnistumaan. Ja minulle on joka tapauksessa ollut aina päivän selvää se, että kuuntelen kaikessa vain ja ainoastaan itseäni, ja sitä kaikista tärkeintäkin, eli omaa sydäntäni. Siksi herääkin kysymys, missä onkaan Teijan sydän piileskellyt kaikki nämä vuodet, kun hän esim. ei ole Markusta erottuaan edes yrittänyt etsiä ketään rinnalleen. Eikä kukaan ole koskaan tullut edes kysyneeksikään häneltä asiasta. Tosin meidän suvussa ollaan enemmän kiinnostuneita sukumme nuorison kuin vähän varttuneempien ihmisten yksityiselämistä, mutta kuitenkin. Voin ainoastaan nyt todeta, että vain aika pystyy näyttämään, mitä tulee tapahtumaan, sillä kun Teija oikeastaan mitä ilmeisimmin aikoinaan halusi omistaa elämänsä pelkästään minulle ja Sarille, niin ehkä hänenkin elämässään tulee vielä aikanaan tapahtumaan jotain, joka itseltäkin vaatii totuttelua. Ja se voi olla viimein se uusi rakkaus, kukapa tietää? Mutta kyllä hänelle se jotenkin on osattava osoittaa, että elämässä on paljon muutakin kuin vain minä ja Sari, vaikka hänelle me ne kaikkein tärkeimmät edelleen olemmekin, tottakai. Silti uskon, että hän jonakin päivänä vielä tajuaa muuttaa elämäänsä niin, ettei meidän kahden tarvitsisi kaiken aikaa olla pitämässä hänen hihansuustaan kiinni, ja ohjailla häntä juuri oikeaan suuntaan.

Haluan vielä muistuttaa, ettei tämän kirjoituksen ole todellakaan tarkoitus loukata Teijaa tai ketään muitakaan, mutta kyllä erään pitäisi ymmärtää se tosiasia, että hänellä on vielä sellaistakin elämää elämättä, johon ei tarvita joka käänteessä minua ja Saria. Se voi toki osoittautua todelliseksi tuskan lähteeksi, mutta lopulta todella palkitsevaksi elämänvaiheeksi. Jokaisen olisi hyvä voida käydä niitä elämän tuskallisimpiakin vaiheita läpi, jotta näkee, että kykenee varmuudella nousemaan, ja ennen kaikkea...elämään sitä elämää itseään sekä iloineen että suruineen. Ja se jos mikä on äärimmäisen palkitsevaa. :-)