Elämää jos jonkinlaista

Viime aikoina olen melkoisen usein ihmetellyt sitä, miten ihmeessä pystyn pitämään useita lankoja käsissäni yht'aikaa kaiken aikaa, niin yksityiselämäni kuin opintojenikin suhteen. Toisinaan kyllä tuntuu siltä, että olen asettanut itselleni ehkä hieman liikaakin paineita harteilleni, mutta elämäni nykytilanteen huomioonottaen ei ole hirveästi vaihtoehtoja toimia muulla tavalla. Erityisesti juuri valmistumisen lähestyessä stressinsietokykyni on jatkuvasti koetuksella. Silti oloni on ollut enimmäkseen kumman levollinen, vaan ei huoleton, ei missään tapauksessa, sillä eihän kenelläkään opiskelijalla ole varaa elää löysin rantein, jos mielii valmistua suht koht ajallaan. Oma asenteeni on kuitenkin aina opiskelun suhteen ollut se, että kun olen kerran leikkiin lähtenyt, leikki myös kestetään kunnialla loppuun asti. Oikeastaan kertaakaan ei ole siis tehnyt mieli keskeyttää, koska eteen ei ole tullut mitään järkevää syytä tehdä niin. Omaksi onnekseni.

Palasin koulunpenkille syyskuun alussa hieman jännittyneissä tunnelmissa, sillä heti kärkeen tehtävänäni oli haalia sellaisia kursseja, joiden avulla saan kootuksi kasaan loputkin opintopisteet, mutta toki valittavien kurssien täytyi olla myös riittävän mielekkäitä itselleni. Eikä sellainen siis todellakaan käynyt kädenkäänteessä, vaikka tämä syksy onkin nyt omaksi edukseni huomattavasti matikkapainotteisempi, kun taas vertaa aikaisempiin vuosiin, jolloin ei matematiikkaa juuri ollut näköpiirissä kuin kahteen eri osaan jaetun kurssin verran. Eli siis todella vähän. Mutta tällä hetkellä onneksi on tilanne sellainen, että alan pikkuhiljaa luottamaan siihen, että se himoittu paperinpala odottaa meikäläistä tuolla jossain, kunhan vain saan loputkin kurssit suoritetuksi itseäni tyydyttävällä tavalla. Ja tottakai jaloissa pyörii se ikuinen murheenkryyni: päättötyö. Vaikka olen kerran aikaisemminkin saanut sellaisen aikaiseksi, niin kyllä tämä tuleva pläjäys on jotain aivan muuta, seikka on saletti. Viime keväästä asti olen sitä päässäni pyöritellyt, mutta mitään konkreettista en ole vielä oikein ennättänyt saada aikaiseksi, vaikka tavoitteenani olikin työstää sitä kaiken muun ohessa. En vain yksinkertaisesti pysty pakottamaan itseäni kaikkeen mahdolliseen yhdellä kertaa, ei siihen pysty kukaan muukaan, mutta kaikki kuitenkin aikanaan. Niinhän se on.

Voihan pyhä jysäys...mä en ole varmaan tässä maailmankolkassa ainoa ihminen, jolla on tänä syksynä noussut niskakarvat pystyyn katsellessa kotimaan Big Brother -tonttujemme toilailuja. Välillä on jopa tuntunut siltä, että näiden vajaan kolmen BB -viikon aikana ei ole tullut kateltua juuri muuta kuin humalassa toikkarointia, nakuilua ja jopa jonkinsortin pehmop****a. Jo noiden perusteella voi hyvin päätellä, että juuri tämän BB -kauden touhuamiset ovat tähän mennessä olleet kilpailijoiden keskuudessa estottominta ikinä. Mutta eilen saimme kokea Suomen koko BB -historian ehdottomasti tunteikkaimman hetken, kun yksi suosikkiasukkaistani sai viimein tietää (asia oli ennättänyt olla tiedossa ulkomaailmassa jo useamman päivän ajan), että hänestä on tulossa isä. Andreasin avovaimo seisoi BB -talon pihalla pitäen käsissään muutamaa plakaattia, joiden avulla hän kertoi siipalleen hartaasti odotetusta raskaudesta. Andreas itse oli samaan aikaan aivan kuin "laboratoriohiiri" valkoisessa kylpytakissaan talon sisäpuolella, koska lasiovi oli ja pysyi kiinni, sillä varsinaisestihan BB -asukkaat eivät saa olla kosketuksessa ulkomaailmaan ennen kuin pääsevät talosta ulos. Miesparka oli tiedon saatuaan pyörtyä siihen paikkaan, eikä itkusta meinannut tulla loppua ensinkään. Eikä meinannut sillä hetkellä kyllä loppua meikäläiseltäkään saatika juontaja Vappu Pimiältä. Itkunsekaisin tuntein Andreas ennätti vielä sanoa "jag älskar dig" kihlatulleen ennen kuin autotallinoven tapainen verho laskeutui kokonaan alas. Sen jälkeen muut asukkaat päästettiin olohuoneeseen, jossa mies sai kertoa kaikille ilouutisensa. Ihme, ettei itseäni itketä vieläkin, niin uskomattoman herkkä hetki se oli. Tämänpäiväisessä jaksossa nuo samaiset happeningit tullaan näkemään vielä ainakin talon sisäpuolelta käsin uudelleen, joten ei sitten parane missata niin hienoja tapahtumia.

Tänään samaan aikaan BB:n ulostulon kanssa tulee MTV3:lta Bond -saagan Kun maailma ei riitä -leffa (The World Is Not Enough). Itse asiassa olin aika hämmästynyt, kun kyseisen leffan mainos pärähti viime viikolla ruutuun. Olin nimittäin vasta ihan äskettäin löytänyt erään about vuosikymmenen takaisen suosikkibändini vaivihkaa uudelleen, ja kyseinen bändi on samaisen Bond -rainan tunnarin esittänyt Garbage, jonka levyttämää 007 -leffabiisiä ei muistikuvani mukaan aikoinaan kovinkaan paljon suitsutettu, mutta kyllä leffan julkaisemisen aikoihin pidin ainakin itse biisistä kovastikin. Anyway, päätin hiukan leffasta innostuneena laittaa kotisivuilleni The World Is Not Enough -biisin videon, ja varsinkin, kun bändistä ei ole parina viime vuotena kuulunut juuri mitään. Toivottavasti ovat kuitenkin vielä elävien kirjoissa, sillä uusi matsku ei olisi yhtään pahitteeksi.

Meidän piti sitten hoitaa tänään yhdet oppitunnit kuka missäkin koulumme oppimisympäristön chatin avulla, mutta eihän tuo chat ainakaan mun kohdalla toiminut, kun ei ollut siihen minkäänlaisia oikeuksia. Ja tää asia piti olla hoidettu jokaisen samalla kurssilla olevan opiskelijan kohdalla jo viime viikolla. No, se niistä virtuaalikuva-analyyseistä. Saa nähdä, mitä tapahtuu viikon päästä noiden juttujen tiimoilta, kun normaalit tunnit taas jatkuvat.

Mutta...nyt nautinnollisia (ja kurkunpolttaviakin) hetkiä kuppikeiton parissa. ;-)

Tosi-tv:tä ja piinaviikkoja (+ blogin uusi, hieman erilaisempi ilme)

Suomalainen tosi-tv on tänä syksynä todellakin kukkeimmillaan viime viikon alussa alkaneen Big Brotherin (Sub), ja tässä kuussa starttaavien, sekä Sinkkuäidille sulhasen (10.9 - Nelonen), Idolsin (11.9 - MTV3) että Maajussille morsiamen (12.9 - MTV3), ansiosta. Joten on siis ihme, jos ei kenellekään vkon 37 jälkeen ala tulla jo melkoinen ähky, kun on hädintuskin edes ennättänyt tutustumaan kunnolla ensi viikon "uuteen" tosi-tv-tarjontaan Big Brotherin vanavedessä. Tunnustan, että BB on kaikessa karmeudessaan ennättänyt jo koukuttaa minut, ja samalla tavalla varmasti käy myös Idolsin sekä sympaattisten Maajussien (ja mahdollisesti myös Maajustiinojen) kohdalla. Nelosen tosi-tv-ohjelmat eivät taas tähän asti ole oikein koskaan olleet kovinkaan mediaseksikästä tavaraa, mutta saas nähdä, miten nyt käy, kun uudet Sinkkuäidit astuvat esiin. Joka tapauksessa ainakin minun kohdallani käy varmasti niin, että viimeksimainittu jää melkoisen pahasti kolmen muun jalkoihin, mutta kyllä mitä suurimmalla todennäköisyydellä Sinkkuäitien edesottamuksia miesmarkkinoilla tulee silti katsottua edes vähäsen. Katsotaan nyt ensin, saako pilotti tarvitsemansa ensispurtin jatkoa ajatellen, joten ei lähdetä nyt tyrmäämään showta heti kättelyssä. Mutta se on ainakin varmaa, että eniten tulen jännäämään Idolsin koelaulu-pläjäyksiä. Olen nimittäin itsekin piipahtanut aikoinaan, ja peräti kahdesti, koelauluissa. Tosin en kuitenkaan Idolsin, vaan sen toisen (juuri sen). Itselleni ne olivat todella mukavia kokemuksia, huonoja puolia ei niissä mielestäni juurikaan ollut, mutta ainakin jatkuva odottaminen koetteli ehdottomasti eniten kaikkien kanditaattien kärsivällisyyttä. Ja pahimmassa tapauksessa odottamisen aiheuttama väsymys saattoi vaikuttaa jopa häiritsevästi lauluääneen, jos oli enemmän tai vähemmän vakavissaan jatkon suhteen. Mutta se on kuitenkin lopulta ihan yksilöstä kiinni, miten odottamiseen käyttämänsä ajan aikoo käyttää hyödykseen, joten ehdottomasti luovuutta peliin vaan, ettei meininki mene ihan liian tylsäksi. Ja ensi viikolla tullaan siis ensi kerran näkemään, miten on luovuus Idols-koelaulajien keskuudessa tällä kaudella oikein kukkinut. Mutta nyt taidan jättää juttelun tosi-tv:stä toistaiseksi tähän tai muuten tulee oikein kunnolla Isonveljen kädestä. Luunapit ovat nimittäin aikas ikäviä juttuja...auts.

Muutama päivä sitten onnistuin eräällä keskustelufoorumilla aika ansiokkaasti mollaamaan erästä valtakunnallista business-lehteä, ja kun tulin eilen lomilta kotiin, postin seassa oli ilmoitus, että tulen jälleen saamaan edellämainitun business-julkaisun maksutta kotiini. Ja vieläpä usean kuukauden ajaksi. Tämä on sikälikin aika painajaismainen juttu, että taas päivittäin kertyy valtavat määrät roskapaperia kodin joka nurkkaan, ja varsinkin, kun en yleensä käy kovinkaan usein vierailulla pihamme lehtiroskiksen luona. Tosin lupasin jo kämppikselle, että aion viedä aina viikon jälkeen lehdet roskikseen, jotta niitä paperikasoja ei tosissaan syntyisi ihan liiaksi asti. Ja mainittakoon vielä sekin, että kämppis on "onnekseni" todellinen siivousintoilija, joten...

Hmm...voisin näin lopuksi taas nostaa esille yhden, ainakin itselleni varsin mielenkiintoisen elokuvan. Kyseessä on Richard LaGravenesen ohjaama sekä mm. Hilary Swankin että Gerard Butlerin tähdittämä P.S. Rakastan sinua (P.S. I Love You), jonka käsikirjoitus pohjautuu Cecelia "ex-Irlannin pääministerin tytär" Ahernin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin.

Elokuvan juoni (kopsattu pääosin Wikistä):

Holly Kennedyn (Swank) irlantilainen aviomies Gerry (Butler) sairastuu ja kuolee. Hollyn maailma romahtaa täysin, ja hautajaisten jälkeen hän sulkeutuu läheisiltään, kunnes hän saa kirjeitä menneisyydestä: Gerry haluaa auttaa Hollyn suunnattoman surun ylitse muistelemalla vielä kerran heidän yhteistä aikaansa maan päällä. Jokainen Gerryn kirje päättyy sanoihin ”P.S. Rakastan sinua”.

Pelkän juonen perusteella leffa melko varmasti päätyy aikanaan hankintalistalleni, sillä aihe ei ole kovinkaan sitä tavanomaisinta tyyppiä. Ja tuntuukin siltä, että melkoisen dramaattinen rakkaustarina saa kirje kirjeeltä pitämään otteessaan suorastaan pakottaen katsomaan sen loppuun saakka.

Huhhuijakkaa...tulipas taas kirjoiteltua. Pari edellistä tekstiäni ovatkin olleet syvällisempiä ja huomattavasti vakavammanpuoleisia, joten olikin ihan mukavaa kirjoittaa välillä jotain positiivistakin. Osittain itseironian hengessä tosin, jälleen kerran. ;-)