"Mietintämyssyä" vain hiukan päässäni pidellen...

Kai sitä taas voisi kirjoitella vaihteeksi tänne edes jotakin, vaikkei tässä nyt mitään ihmeellistä oikeastaan ole päässyt tapahtumaan parina viime viikkona. Eilen olikin sitten kerrankin kunnon sadekeli, kai se vaihtelu säänkin puolesta virkistää välillä edes joskus, sillä ihan jokapäiväistä ei ainakaan näillä seuduilla sade yllättäen ollut nyt heinäkuun aikana...ellei sitten muistini tee minulle täydellisiä tepposia, sillä päivät ovat menneet yllättävänkin nopeassa tahdissa, siltä ainakin minusta tuntuu. Onneksi sentään ainakin ekana The Tall Ships' Races -päivänä (23.7.2009) aurinko porotti ihan kiitettävän lämpimästi, vaikka omaksi harmikseni tietysti onnistuin polttamaan hiukan nahkaani. Tuli sitten samaisessa tapahtumassa piipahdettuani räpsittyä aika runsaastikin mm. juuri purjealus-kuvia, jotka löytyvät niin halutessanne täältä. Enjoy!



Mutta, mutta...äitini sitten käväisi eilispäivän puolella niissä häissä, joihin ei esim. minua saatika systeriäni kutsuttu ollenkaan. Ja sain kuulla vasta ihan äskettäin sen, että itselleni tosi läheinen sukulainen, joka on mm. morsiamen isosiskon kummisetä, jätettiin aika suureksikin yllätyksekseni täysin kutsumatta serkkutyttöni häihin. On vissiin edelleenkin jotain ikivanhoja kaunoja vielä ilmassa, mikä kuulostaa kyllä kieltämättä todella naurettavalta. Senkin kai voinen jo tässä vaiheessa paljastaa, että muistelen sulhasen vanhempien kustantaneen häät ihan kokonaan, joten on siis varsin helppoa arvata, kenellä luulisi olleen huomattavasti enemmän sananvaltaa häävieraiden suhteen, joten en millään voi uskoa sitä, että kaikki olisi johtunut yksinomaan pelkästään häämenún ilmeisesti sitten varsin hienostuneesta laadusta. No, nytpähän sitten tiedän, ketä tyyppejä en ainakaan mahdollisesti kutsu omiin häihini, mikäli semmoisia tulen ehkä sitten joskus järjestämään, mene ja tiedä. Sillä minähän en tunnetusti unohda, en taatusti. Mutta vaikka eräät taplaavatkin omalla tyylillään, aion vielä näyttää heille, että kyllä minäkin niin osaan tehdä. Odottakoon vaan. Ja lähdetään nyt vaikkapa siitä, että tuon esille pari kuvaa itse hääkutsusta, ja vieläpä kieltämättä tosi hienosta sellaisesta, tosin en tuo kuvien kautta esille ihan kaikkea, sillä on minulla sentään vielä ainakin sen verran itsekunnioitusta jäljellä, etten sorru ihan kaikkiin "lapsellisuuksiin"...hehe.



Pikkulikkana sitä tuli katseltua ties minkälaisia filmejä, sillä minua ei koskaan kielletty katsomasta yhtään mitään. Kaikki siis tuli tsekattua vain ja ainoastaan täysin omalla vastuulla. Eli kauhunpätkiä tuli myös katseltua ainakin jonkin verran, ja se oli oikeastaan lähinnä semmoista itsekidutusta, sillä useimmiten halusin peittää silmäni jollain siinä vaiheessa, kun tuli ihan kaamea kohtaus tv-ruutuun.*naurua* Enivei...tässä pikku lista leffoista, joita muun muassa tuli luukutettua pienenä melkoisen paljon niihin yhtään kyllästymättä. Ja kyllähän noita tulee tietysti joskus katottua yhä edelleenkin, kuinkas muutenkaan.

Hei, kuka puhuu? -filkat
The Karate Kid -leffat
Kaunotar ja Kulkuri
Maija Poppanen (suomenk. tekstityksellä)
Nunnia ja konnia -elokuvat
Pretty Woman
What's Love Got To Do With It (Tina Turnerin elämäkerta-pläjäys)

Syvä huokaus...tuntuu ihan siltä, kuin ainakin oma elämä olisi lähes yksinomaan täynnään extremeä, ainakin useimmiten jostain puskee esiin sellaisia juttuja, joita ei koskaan odottaisi edes tapahtuvan. Jotenka...mitä siis itse vastaisin seuraavaan kysymykseen: "mikä on elämän tarkoitus?" Vastaisin juuri tällä tavalla: "elämä itse niin ylä- kuin alamäkineenkin, näin kokemuksen äärimmäisen syvällä rintaäänellä." ;-)

Ja vielä lisäksi...

Miksiköhän sitä tuli oikein hörähdettyä juuri tälle nettiartikkelille aina otsikkoa myöten? Who really knows.

Tango what?

Aina Tangomarkkinat -tapahtuman lähestyessä tulee väkisinkin miettineeksi, mikä oikein saa monet ihmiset vuodesta toiseen juuri tangoja lauleskelemaan. Itse tapahtuma on sentään kokenut vuosien saatossa jonkinasteisen arvonalennuksen, ja voi olla, että se johtuu nimenomaan siitä, että tässä maassa iskelmälaulajia on ennestään jo aivan riittämiin. Siksi olisikin paljon parempi, että jatkossa tangolauluskaba pidettäisiin joka toinen vuosi entiseen tapaan sen sijaan, että valittaisiin joka vuosi vain yksi "se todellinen voittaja". Ja vielä sekin, että tästä vuodesta lähtien miehet ja naiset mittelevät tangolaulamisen paremmuudesta toisiaan vastaan, tuntuu pakostakin todella epäreilulta. Joka tapauksessa tulen takuuvarmasti yllättymään, jos tangolauluskaban voiton vie tällä kertaa lopulta nainen, sillä on aivan turhaa edes lähteä vertailemaan mies- ja naisosanottajien laulutaitoja keskenään. Että se siitä miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta sitten, siis nyt yksistään tangolauluskabasta puhuttaessa. Uskon silti vakaasti, että juuri tämän vuoden Tangomarkkinoiden jälkipyykki on sitä luokkaa, että "uusille" muutoksille saattaa olla ehkä sittenkin aihetta. Se sitten nähdään.

Heal The World
Make It A Better Place
For You And For Me
And The Entire Human Race
There Are People Dying
If You Care Enough
For The Living
Make A Better Place
For You And For Me...

Muun muassa nuo ylläolevat sanat kaikuivat halki salin, jossa Michael Jacksonin parin päivän takaista ja ultimaattisen kaunista muistotilaisuutta pidettiin. Muistotilaisuuden lopussa yhteislauluina esitettyjen We Are The World- ja Heal The World -biisien jälkeen tuli väistämättä se tunne, muistojen kirjoihin jääneen, toteutumattoman Lontoon konserttisarjan nimeä lainaten, että This Is It. Enää ei noita kahta todellista hengennostatusbiisiä tulla koskaan itse popin kuninkaan tulkitsemana kuulemaan. Todella surullista, mutta totta. Harvinaisen koskettavassa muistotilaisuudessa, josta kuitenkin ennätin nähdä digikanavan kautta noin puolet, ehdottomasti se koskettavin hetki oli Jackon Paris-tyttären lausumat, itkun täyttämät muistosanat todella rakkaalle isälleen vain hieman ennen kuin popin kuninkaan kullattu arkku kannettiin esiintymislavan edestä pois. Siinä tilanteessa sitä vain itsekin alkoi vetistelemään aivan täysin. Oli muistotilaisuudessa myös eräs toinenkin hetki, joka sai itseni liikuttuneeksi, sillä viimeistään muistotilaisuuden myötä kenellekään ei jäänyt epäselväksi se, mikä oli Jackon ehdoton lempibiisi.

Smile though your heart is aching
Smile even though its breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you...

Muun muassa Nat King Colen levyttämä Smile -biisihän se oli (alkujaan Chaplin-elokuvasta Nykyaika), muistotilaisuudessa sen esitti tällä kertaa todella upeasti yksi Jackon veljistä. Ja se syy, minkä vuoksi erityisesti juuri tuo kipale minua kosketti, on, että juuri samainen biisi oli erittäin tärkeä osa omaa lapsuuttani. Nimittäin Smile -kappaleen suomenkielinen versio, Hymy (taitaapi olla ainakin isäni yhden vanhan suosikkiartistin levyttämä), oli ensimmäisiä, jotka saivat minut rohkeasti tarttumaan mikin varteen. Mutta palatakseni vielä hiukan takaisin popin kuninkaaseen, sitä Jacko varmasti halusikin, että kaikki ihmiset jaksaisivat hymyillä vaikeuksienkin keskellä. Ainakin itse uskon niin, ehdottomasti.

Ja vielä kerta kielon päälle...rest in peace, Jacko. Moonwalk jatkukoon...

Mutta, mutta...onko minulla siis mennyt usko tangoon ihan kokonaan? Heh...no ei toki, sillä itsekin osaan kyllä nimetä biisin, joka on eräällä tavalla suosikkitangoni. Ja pyynnöstä sai jopa sekin kappale minut tarttumaan mikkiin jokunen vuosi sitten (kyllä, olen laulanut karaokena tangoakin...mikä paljastus!). Sääli vain, että erittäin kaunista Pieni sydän -tangoa ei ole viime vuosina juurikaan kuultu tangolauluskabassa, ties koska onkaan viimeksi nostettu lautaselle. Joka tapauksessa tänään siis näemme, ketkä ovatkaan mukana lauantaisessa Tangomarkkinat -finaalissa. Odotan todellakin innolla ja suurella mielenkiinnolla.*hymyilyä*

Ja arvasin oikein...viime yönä näillä seuduilla sitten ukkosti. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Nettiartikkeli-satoa viime tiistailta:

1. Tämän nettiartikkelin otsikko sai minut hörähtämään jostain kumman syystä.

2. Ja tämän nettiartikkelin ansiosta sain myös toisetkin päivän naurut.

"Hyvä ruoka, parempi mieli"

Juuri tuota erään elintarvikefirman tuttua slogania sain nyt ainakin juhannusaattona kuunnella ihan riittävästi enoni suusta, odotti ilmeisesti kovasti eräänlaisen grillimestarin rooliaan. Meillä oli juhannusvieraina enoni lisäksi hänen naisystävänsä sekä samaisen naisystävän teini-ikäinen poika ja ala-asteikäinen tytär. Nuo lapset olivat osittain mun kontollani, tehtävänäni oli siis viihdyttää heitä parhaani mukaan. No, tulipahan keskikesän juhlan aikana mm. katottua leffat Pitkä kuuma kesä sekä Helmiä ja sikoja, on ainakin omasta mielestäni hirmu taidokkaat kässärit kummassakin. Sitten tuli mm. pelattua modernia versiota Laivanupotus-pelistä, voitinpahan edes toisen vastustajistani, vaikka olenkin ihan mielelläni hyvä häviäjä...hehe...sillä tiedän kyllä kokemuksesta, että kaikki eivät oikein osaa olla hyviä häviäjiä. No, entäs sitten aaton ruoka- ja juomapuoli? No kieltämättä tuli sellainen fiilis syömisen jälkeen, että vähempikin olisi varmaan riittänyt. Mulla nimittäin meni multirasvaisesta grilliruoasta vatsa aivan sekaisin, ja se olikin sitten sitä seuraavat pari päivää. Pitäisikö sitä sittenkin ryhtyä jonkinsortin kasvissyöjäksi, jotta jatkossa tosissaan välttyisin vatsavaivoilta? Enkä sitten tässä kohtaa tarkoita pelkästään makkaroissa pysymistä...hehe. No, mitä enivei juomiseen tuli, niin annoin minua huomattavasti fiksumpien tapausten hoitaa sen puolen ihan mieluusti, sillä minua alkoi tympiä jo parin viinilasillisen ja yhden saunaoluttölkin jälkeen. Ja kun kerran systerini tuli aattoiltana pariksi tunniksi käymään (halusi siis saada oman osuutensa ruuista ennen kuin lähti jonnekin jussia viettämään parin hyvän ystävänsä kanssa), niin piti edes jonkun meistä aikuisista(?) osata käyttäytyä systerin seurassa mahdollisimman hillitysti. Ja on se kyllä kieltämättä todella tylsää katsella vierestä, kun usea tyyppi pyörii ympärillä suht tuhdissa hiprakassa. Tiistaina olikin sitten vihdoin ja viimein aika viedä läjä ainakin oluttölkkejä pullonpalautusautomaatin äärelle, ja se homma jäikin sitten lopulta mun hoidettavakseni, mut ei se kyllä haitannut mua yhtään. Jos joku kerran haluaa kuvitella mut jonkinlaiseksi pulsuksi, niin immeinen on hyvä vaan, ja menee sitten itseään katsomaan peilistä vaikkapa juuri ruokakauppareissun jälkeen. Ei varmastikaan ole järin mukava näky siellä peilissäkään.*naurua* Mutta joo, ihan peruskeskikesän juhlahan meidän sakilla loppujen lopuksi oli, joten ei yhtään valittamista. Ja toivottavasti omatkin jussinne sujuivat edes suht mukavasti.

Hahaa...nyt päätin tuoda iloksenne pikkuriikkisen palan menneisyyttäni, nimittäin muutaman studiossa kuvatun 1v-kuvatukseni (klikkaa valokuvarypästä, jos haluat nähdä sen suurempana). Olen tässä muutaman viime viikon aikana ihan omaksi ilokseni käynyt läpi lukuisia ja taas lukuisia lapsuudenkuviani, joista tuntuisi riittävän kerrottavaa vaikka muille jakaa. No, mitäpä voinen noista näytillä olevista kuvista tarinoida...no ensinnäkin: en ole minkäänsortin linssilude, vaikka kuvat muuta väittäisivätkin. Päinvastoin, en nykyään juurikaan salli sitä, että minua valokuvataan. Tosin studiokuvat hyväksyn edes jotenkuten, kun kerran aidosti valokuvauksen ammattilainen on niiden kimpussa. Mutta johonkin se raja on vain yksinkertaisesti pitänyt vetää, ei voi mitään. Mutta, mutta...kuvien mekon on äitini sisko/(kummi)tätini hommannut muistaakseni Kreikasta. Ja kyllä, olin pienenä tosi iloinen tenava, kun vertaa nykypäivään, jolloin on suorastaan pitänyt tehdä tosi paljon töitä sen eteen, että kykenisi pysymään yhtä iloisena immeisenä kuin parikymmentä vuotta takaperin. Ja uskokaa tai älkää...oikeasti tulin sanoneeksi pienempänä ainakin pari kertaa (jotenkin tähän tapaan), että olisipa jo aikuinen, koska silloin kaikki olisi huomattavasti helpompaa. Ja kyllä, kerrankin olen joutunut todella syömään sanani, ihan rehellisesti ilmaistuna.*naurua*

Hiphei...viime la-su-välisenä yönä eksyin pitkästä aikaa karaoke-baariin. Tuli siis kolmen hengen likkaporukassa juhlittua hiukan yhden hyvän ystäväni synttäreitä (tosin paria päivää jälkijunassa) paikallisessa karaoke-juottolassa, vaikka itse asiassa tulin kyllä lähinnä vahtineeksi synttärisankarin juhlakuntoa kuskina toimineen ystäväni kanssa, sillä itse mieluummin halusin juomisen sijaan keskittyä enemmän karaoke-puoleen. Ja tässä illan biisilistani laulamisjärjestyksessä (kappaleen nimen perässä olevissa suluissa alkup. esittäjä):

Korttitalo vaan (Marjorie; itse musiikki Abban The Winner Takes It All -hitistä alkujaan peräisin),
(Everything I Do) I Do It For You (Bryan Adams),
Prinsessa (Laura Voutilainen) ja
Sydämeni osuman sai (Siiri Nordin; itse musiikki Gene Pitney'n Something's Gotten Hold Of My Heart -hitistä alkujaan peräisin)

Hehe...on ihan silkka sattuma, että ens perjantaina tulee telkusta ulos Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffa...mutta mikäs tässä on ollessa, tykkään filmistä muutenkin erityisen kovasti.*syvä huokaus*

Täytyypi varmaan kertoa sekin, että systerini on myös onnekseni onnistunut niittämään ainakin eräällä tapaa mainetta karaoken parissa...hehe. Nimittäin vuosia sitten systeri veti karaokena yhden hyvän ystävänsä kanssa yhdessä toisessa paikallisessa baarinpahasessa PMMP:n Rusketusraidat-rallatuksen (lahjoitin sitten aikoinaan systerilleni samaisen jättihitin singlen, ansio kai sekin omalla tavallaan) sellaisella menestyksellä, että varmaan ainakin osa silloisesta baariväestä muistaa edelleen esityksen vielä tänäkin päivänä. Voi vitsi, olisinkin ollut todistamassa tuota kyseistä tapahtumaa, sillä uskon vedon olleen todella hyvä, kun ottaa huomioon ystävysten aidon kyvyn heittäytyä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Taitavat systerini ja hänen ystävänsä olla tätä nykyä siis kai jollakin tapaa "baarimaailman PMMP", olettaisin ainakin.*naurua*

Ja kerrottakoon se vielä, että yksi intohimojeni kohteista on ehdottomasti tumma suklaa, erityisesti Karl Fazer Exclusive -sarjan suklaalevyt sekä Karl Fazer Exclusive Lemon & Black Pepper -suklaapatukka. Ja nimenomaan tumman suklaan ystäville nuo ovat todellakin laatutavaraa, joten pettymyksiä tuskin ilmenee, ja lisätietoja noista löytyy niin halutessanne täältä. Mutta maistakaa tai sitten haistakaa...siis tietysti juuri erityisen hyvää tummaa suklaata. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Poliisit paikalle - raju riita Miss Suomesta...oli kyllä eilisen päivän ehdottomasti paras lehtiotsikko (IL), sillä kuka osaisikaan heti ensikuulemalta yhdistää nuo sanat kaikille tuttuun vuorikiipeilijään. Jep, jep...kaikkea sitä onkin tullut viime aikoina luettua...hehe.

Elämää puun ja kuoren välissä

Myönnettäköön se vihdoin ja viimein, olen elänyt jo aika pitkäänkin todellista kaksoiselämää. Tuikitavallisen, nuoren opiskelijatytön hahmon turvin olen tähän asti onnistunut jopa lähes kaikilta lähimmäisiltänikin aika hyvin salaamaan sen, millaiselle jalustalle minut todellisuudessa onkaan loppujen lopuksi asetettu. Vaikka samanlaista elämää tuskin kukaan muu elääkään (vain erään telkusta tutun fiktiohahmon elämä taitaa olla se kaikkein lähin vertailukohta, suuri yllätys itsellenikin), tietää jokainen kaksoiselämää elävä tai elänyt, ettei sellaisen elämän kanssa ole lainkaan leikkimistä. Eikä siihen kannata missään nimessä ryhtyä, jos psyykepuoltaan ei saa pidettyä lainkaan kunnossa fyysisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. Ja mitä juuri minunkaltaiseen ihmiseen tulee, niin on peräti melkoisen hämmästyttävää, että olen ylipäänsä jaksanut tätä kaikkea tähän asti aina välillä esilletulevista, ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Olen nimittäin aina kokenut olevani nimenomaan suunnannäyttäjän oikea käsi, en siis itse suunnannäyttäjä. Toisaalta nämä molemmat roolit tuntuvat vaihtavan aika usein keskenään paikkaa tilanteesta riippuen, mutta enimmäkseen sisäistän kyllä tuon ensinmainitun huomattavasti hallitummin.

Mutta millaisena ihmisenä sitten oikein pidänkään tätä todellista suunnannäyttäjää? No, muutamilla sanoilla sanottuna: äärimmäisen syvällisenä ihmisenä, jolla on aina sydän paikallaan. Voi kuitenkin aivan hyvin olla, että olen onnistunut opettamaan hänelle kaikenlaisia asioita elämästä ja elämisestä itsessään, huomioonottaen niin ylä- kuin alamäetkin. Olen joka tapauksessa todella iloinen siitä, että tämä kyseinen henkilö on kyennyt säilyttämään maanläheiset elämänarvonsa täydellisesti aikoinaan kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta. Lisäksi arvostan suuresti sitä pyyteetöntä rakkautta, jota hän on aina minua kohtaan osoittanut. Ja on osoittanut jo vuosikausia aina näihin päiviin asti. Minua todella lämmittää se seikka, että varsin ainutlaatuinen rakkaustarinamme tuntuu puhuttelevan, ja ehkä jopa koskettavankin monia ihmisiä. Kiitän nyt siis näin blogini välityksellä kaikesta saamastamme tuesta ja kannustuksesta. Eikä rakkauden sitä aitoa ja todellista voimaa sovi muutenkaan koskaan lähteä aliarvioimaan.

Nyt päätän jälleen nostaa esille yhden lempipuheenaiheistani, eli siis karaoken. Tosin tällä kertaa on kyse ihkauudesta keksinnöstä, nimittäin elokuva-karaokesta. Siinä immeiset pääsevät lausumaan repliikkejä parin minuutin pituisen leffapätkän pyöriessä taustalla. En tosin ole itse vielä päässyt testailemaan moista, mutta tiedossani on, että on koklattu ainakin Häjyt- ja Jäniksen vuosi -elokuvia sekä yhtä Pekka Puupäätä. Huomionarvoista on sekin, että ainakin yhdet skabat on ennätetty leffa-karaoken tiimoilta pitää, ja samaisen skaban kolmihenkiseen tuomaristoon kuului muun muassa mediatutkija Veijo Hietala. Hmm...en osaa sanoa, tulenko koskaan tarttuneeksi leffa-karaoke-mikkiin, sillä tää on vielä niin lapsenkengissä oleva juttu, ettei siihen ainakaan toistaiseksi juurikaan missään törmää. No, se nähdään sitten aikanaan.

Nauttikaa edes te siellä tästä Suomen kaikkien aikojen konserttikesästä, sillä minua tuskin tullaan näkemään yhdenkään konsertin katsomossa festareilla pyörähtelystä puhumattakaan erinäisistä syistä johtuen. Todella surullista omasta näkövinkkelistäni, mutta eiköhän tämä tästä, sillä keksin kyllä muita keinoja selvitäkseni pitkän ja ehkä jopa kuumankin kesän yli. Precis.

Voikaatten hyvin. ;-)

Siperia opettaa

Vietin lukiovuoteni synnyinkunnassani, ja on myönnettävä, että nautin lukiossa opiskelusta oikeastaan kaikkein vähiten. Lukiorakennustamme kutsuttiin (ja saatetaan varmaan kutsua yhä edelleenkin) juuri osuvasti nimellä Siperia, sillä lukiovuodet juuri siinä pytingissä olivat ainakin minulle aikalailla yhtä mongerrusta, toisaalta se mongertaminen oli aika kasvattavakin kokemus kaiken kaikkinensa. Mutta siis...jos en olisi koskaan käynyt niitä vuosia lävitse, en kykenisi edes arvailemaan, minkälainen elämäntilanne minulla nyt oikein olisikaan. Ja on ihan hyvä vaan, että asiat ovat menneet juuri näin, sillä ehkei sittenkään kaikkea kokemaansa pidä lähteä katumaan, vaikka aikaisemmin minusta on tuntunutkin juuri siltä. Precis.

Kirjoittelemista, rustaamista, skriivaamista tai vaikka tekstin tuottamista...ihan miten asian vain haluaa ilmaista, kun puhutaan kirjoittamisesta yleisellä tasolla. Ja multahan sellainen tuntuu luonnistuvan varsin hyvin, ainakin näppäillessäni päivittäin tietokoneeni näppäimistöä, mutta kun pitäisi alkaa kirjoittaa perinteistä kirjettä, niin siinä kohtaa vaikeudet alkavat, harmillista kyllä, tehdä tuloaan. Ja vaikka kyseessä olisikin aivan lyhyensorttinen viesti, niin siitäkin huolimatta. Nimittäin vähän aikaa sitten kirjoitin pitkästä aikaa kirjeen nimenomaan käsin, ja vieläpä lyhyen sellaisen, ja hyvä, etteivät hikikarpalot alkaneet nousta pintaan niinä hetkinä. Kaksi paperilappua taisin ennättää rypistää ennen kuin kolmas versio kirjeestäni viimein kelpasi. Eikä se ollut lopulta edes sillä käsialalla, jolla normaalisti kirjoitan. Kyse ei siis kuitenkaan ole siitä, ettenkö osaisi tuottaa sisältöä kirjettä kirjoittaessani, mutta olenkin huolissani käsialani todellisesta kunnosta. Itse asiassa olen kärsinyt jo vuosikausia "kirjoittamisvaikeuksista". Ja uskon vaikeuteni tekstiä käsin kirjoittaessani johtuvan juuri siitä, että olen tehnyt paljon erilaisia kirjoitusjuttuja lähes yksinomaan tietokoneella, jolloin käsinkirjoitetut kirjeet ovat lähes kokonaan jääneet paitsioon. Ja se on todella, todella sääli. Toivottavasti löydän ratkaisun ongelmaani sitten edes joskus, nyt vain "kirjoittamisvaikeuteni" tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ongelmilta.*syvä huokaus*

On kai aikamoisen hölmöä puhua vielä tämänkin ikäisenä tällaisista jutuista, mutta itse ainakin olin hirmu iloisella mielellä, kun pääsin nyt vapunpäivänä käväisemään tivolissa. Viime vuoden vapunaattona kipeytin toisen jalkateräni, ja sen takia jouduin viettämään koko silloisen vapun neljän seinän sisällä. Ja minua jopa syytettiin silloin vapun totaalisesta pilaamisesta, aivan käsittämätöntä touhua. En vain edelleenkään ymmärrä yhtään, kuinka joku saattoi olla minulle niin vihainen siitä, että halusin jäädä kipeän jalkani vuoksi sisälle, enkä lähtenyt siksi tivoliin. No, tivolialueelle viimein päästyämme passitin äitini melkein heti maailmanpyörään meitsi seuranaan. Ihan muuten hyvä idea sinänsä, siis tuo maailmanpyörä, mutta kun meillä kummallakin on jonkinasteinen korkeanpaikankammo. Samassa vaunussa oli lisäksemme neljästä teinitytöstä koostuva seurue, jonka yksi jäsenistä tärisi sen reissun aikana kuin pieni haavanlehti. Aika kammottavaa katseltavaa, sanon ma. No, ilmeisesti en siihen päivään mennessä sitten ollut vielä löytänyt vertoja omalle saatika äitini korkeanpaikankammolle. Maailmanpyörä-episodin jälkeen päätin sittenkin mennä vielä yhteen laitteeseen itekseni, äitiäni kun ei normaalisti juuri saada houkuteltua "vauhdin hurmaa" -laitteisiin. Nimi Speedo varmaankin kertoo jo kaiken. Tai sitten vastaavasti ei. Joka tapauksessa laitteesta noustuani tuntui ihan siltä kuin olisin ottanut yhden liikaa. Eli tuli siis otettua vahingossa yhdet "tivolikännit", ja vieläpä keskellä kirkasta päivää...haha. No...hyvä, että edes vatsa kesti sen kaiken. Sitäpaitsi siitä on jo aikaa, kun edellisen kerran olen käynyt minkäänsortin huvipuistossa, joten annettakoon tekoni anteeksi, eikös juu? Ai niin, täytyypi tunnustaa yksi asia...mä en osaa kiljua huvipuistolaitteissa. Kyllä, se on taito, jonka mä olen oikeasti aina halunnut omata, valitettavasti...hehe.

Jossain vaiheessa tivolin jälkeen päätin suunnata yhdelle...siis jäätelökojulle, josta ostin...aika hurjaa...peräti kahden pallon tötterön. Ja makuina mango-meloni ja rommirusina. Huh hah hei ja rommia pallo! ;-)

Kevät

Olen pitänyt ihan tarkoituksella hiukan taukoa bloggailusta, mutta eiköhän nyt ole taas pikku kirjoittelun paikka. On sen verran ajatuksia kierroksella pääkopassa.

Kevät lähti sitten viimein viime viikolla oikein kunnolla käyntiin, mutta tohdin vasta maanantaina vaihtaa talvipoponi siroihin, turkoosinvärisiin tossuihini. Olen parina viime vuotena ollut mieltynyt Boy-cot -merkkisiin kenkiin, tosin mulla on vasta kaksi paria sellaisia, joten olisi todella mukavaa, jos tänä vuonna löytyisi vielä kolmaskin tossupari kahden olemassaolevan seuraksi. Ja tietysti kenkien ulkoiset ominaisuudet merkkaavat mulle aina kanssa todella paljon, joten mikään helppo tehtävä se ei tietty missään tapauksessa ole. Sinänsä merkkituotteista on mun kohdalla aika hullua puhua, koska en yleensä ole uskollinen juuri millekään merkille ainakaan kuteista puhuttaessa, vaan käytännöllisyys on aikalailla kaiken a ja o, vaikken mä ihan mihin tahansa kangaspaloihin pukeudukaan. Mutta kerrankos sitä haksahtaa johonkin oikeasti todella mukavaan tapaukseen.

Eräässä blogi-tekstissäni (Belle's blog) kerroin viettäneeni aikaa äitini kodin parvekkeella kahvista ja vaniljajäätelöstä nautiskellen, vieläpä kevätauringon paisteessa. Ja viime viikonloppuna toistui rituaali lähestulkoon samana, tuli nimittäin syötyä vaniljapakettijäätelön sijaan mansikkapuikkoa, ja lisäksi maistoin ekan kerran aurajuustopatonkia, joka ilman muuta maistuu kaikkein parhaimmalta juuri tuoreena. No, tulipa vielä siinä ohessa luettua päivän aikana hommattuja viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Mutta siis...ainakin tuollaiset hetket ovat aina mulle yhtä luksusta, enkä sekuntiakaan niistä hetkistä vaihtaisi pois. Ja vielä sekin, että äitini kotitalo sijaitsee aika isonkin metikön kupeessa, ei tulisi mieleenikään asua parin kilsan päässä olevan keskustan ihmisvilinän keskellä. Eli kyllä luonnon rauhasta voi aivan yhtälailla nauttia kerrostalossakin asuessa, ja muutenkin tämä koko asuinalue on erittäin rauhallista sorttia. Precis.

Olen ihan pienestä asti digannut paljon kaikenlaisista palapeleistä, vaikka todella harvoin niitä kokoankin. Cleopatra-aiheinen (1000 palaa) kuuluu viimeisimpiin, parikin kuvaa siitä löytyy kuvablogistani. Mutta nyt mulla on taas pitkästä aikaa palapeli-vaihe päällä, ja vuorossa on 500 palaa sisältävä röykkiö, josta pitäisi muodostaa maineikkaan, alkujaan Australiassa syntyneen, mutta nykyisin Uudessa-Seelannissa asuvan ja työskentelevän valokuvaajan, Anne Geddesin, kuvaama otos yhdestä vauvasta. Eli kyseessä on siis henkilö, joka kuvaa lähes yksinomaan vastasyntyneitä maitopartoja mm. erilaisissa, mielikuvituksellisissa asuissa. Geddes, joka on tehnyt yhteistyötä myös laulullisen esikuvani, Céline Dionin, kanssa Miracle -proggiksen (2004) muodossa, on jo vuosia kuulunut ehdottomiin suosikkivalokuvaajiini. Joten voi siis varsin hyvin kuvitella, kuinka mieluinen kyseinen proggis minulle aikoinaan oli ja on yhä edelleenkin. Nostanpa tässä vielä samalla esille muutaman Googlen kuvahaun kautta poimitun Geddes-valokuvan. Ja nuo kaksi Céline-kuvaa voi bongata omilta Dion-fanisivuiltanikin. Parhaillaan kokoamastani palapelistä en kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt mistään kuvaa, mutta kattellaan.









Täytyy kai viimein tässä kohtaa ottaa puheeksi viimesunnuntainen Tanssii Tähtien Kanssa -jakso, jonka jälkeen tuli ihan sellainen olo, että "yllätysputoamisilta" ei tulla enää jatkossa todellakaan välttymään. Mahdollisesti tulemme skabassa näkemään vielä lisäksi "yllätysvoittajankin". Ja molemmat Miss Suomet (joiden kruunaamisvuodet sattuvat muuten olemaan 1958 ja 2008, eli siis tasan 50 vuotta välissä) onnistuivat vieläpä repäisemään sellaiset esitykset, ettei mitään rajaa. Ja Sormusten herra -leffatunnarin avulla saatiin vieläpä tämän kauden eka kymppi, mikä tuntuu itsestänikin todella, todella hyvältä. Kiitän todella hienosta kappalevalinnasta myös Wilsonin & Susan kohdalla, paremmin ei olisi voinut edes valita. Joka tapauksessa oikein hieno jakso kokonaisuudessaan, ei voi muuta sanoa. Ja pitäkää kivaa jatkossakin, eikös juu?

Kissan sain sitten viimein vietyä pari päivää sitten ulos auringonpaisteeseen, ja vieläpä kaarisillan toiselle puolen. Mutta, mutta...jo vuosikausia yksi varmimmista kevään merkeistä on meillä aina ollut Sissin kesäturkin esilletuleminen. Eli se tarkoittaa oikeastaan pelkkää itkua ja hampaidenkiristystä kissalta jatkuvasti lähtevien irtokarvojen vuoksi...hehe. No, ei tuollainen oikeasti kauhean kivaa ole, kun pitää olla koko ajan yltäpäältä kissankarvoissa, joten se ajatus ei todellakaan lämmitä meikäläistä, ainakaan mieltäni. ;-)

Onks mun naamas jotain vai?

Tää tekstirotla alkaa tällä kertaa hiukan normaalista poikkeavalla tavalla. Eli...aina yhtä uljas pääministerimme onnistui sitten repäisemään näin loppuviikosta oikein kunnolla. Joten onnea vaan, sillä sitä te todellakin tulette tarvitsemaan.

No, se mikä mua monesti risoo, on, että mua tuijotetaan aina ja joka paikassa, menen oikeastaan sitten minne ikinä tahansa. Torstaina, kun reissasin pendolla opiskelukaupungistani takaisin nykyiseen kotikaupunkiini (oli pakko asioida vaihteeksi koulullani), en voinut taaskaan välttyä ihmisten katseilta (menomatkalla opiskelukaupunkiini sain kuitenkin olla ihan rauhassa ja touhuta omiani). Eikä se voinut millään johtua siitä, että kuuntelin musaa mp3-soittimestani ihan riittävän voimakkaalla volyymillä, sillä muuten olisin sijoittanut ihan turhaan uusiin nappikuulokkeisiini muut ihmiset huomioonottaen. Käväisin vielä ennen paluuta kotikaupunkiini opiskelukaupunkini Arnolds -kahvilassa, jossa (ah, niin ihqun!) Suklaamakukahvin kanssa otin keltaisenvärisen Pääsiäisdonitsin (piirros samaisesta donitsista löytyy kahvilaketjun sivuston etusivulta). Junamatkan aikana tuli sitten aivan sellainen olo, että taskupeilillä olisi niinä hetkinä ollut todellakin tarvetta, eikä tää edes ollut ensimmäinen kerta, kun kuvittelen naamavärkkiini päässeen jotakin epämiellyttävää, tässä tapauksessa donitsinjämiä. Kotiin juuri ennen Salattuja elämiä palattuani kurkkasin sitten itteäni veskin peilistä, eikä naamassani näkynyt yhtikäs mitään, taaskaan. Mutta luulotautiseksi minua ei voi millään ainakaan haukkua, sillä tunnen sen todellakin aina nahoissani, jos minua tuijotetaan, eikä se yleensä ole yhtään mukava olotila. Ja kuka nyt tuijottelusta muutenkaan nauttisi? No, ehkä sitten joku muu, mutta en minä ainakaan. Heh...joskus, kun isäni katsoo minuun päin, useimmiten kysyn häneltä, että mitäs tuijotat. Hän sitten vastaa, että sua. Tyhmään kyssäriin tyhmä vastaus, jälleen kerran.

Mun äidillä on ens viikolla tiedossa synttärit, ja just viime aikoina on alkanu tuntua ihan siltä, että mitä enemmän ikää tulee, sen sottaisemmaksi sitä alkaa muodostua. Ja Sissin kohdalla aivan sama juttu. Mua alkaa kohta kyllästyttämään, kun aina viime kädessä se olen juuri minä, joka joutuu siivoamaan kummankin ne pahimmat sotkut. Toinen esim. jättää olkkariin jatkuvasti ruokailuvälineitään ja toinen taas esim. onnistuu aina levittelemään kissanhiekkaansa ympäri kämppää. Periaatteenani nimittäin on, että kukin saakoon itse siivota sotkunsa (kuitenkaan kissaa lukuunottamatta...haha), mutta sattumoisin juuri näissä olosuhteissa joudun ainakin toistaiseksi luopumaan periaatteestani. Tänään yritin juuri äitini sotkuisuuden vuoksi tehdä protestin, ja sanoa hänelle, etten se ole todellakaan minä, joka tällä kertaa valmistaa spaghettia, mutta koska minua ei huvittanut kinata asiasta enää sen enempää, päätin antaa periksi, ja suunnata pikku kiukunpuuskassa keittiöön. Mutta sanottakoon tähän kohtaan vielä yksi asia...katsokaakin edes te, että pidätte aina paikkanne kunnossa, oli ikä sitten oikeastaan mikä hyvänsä, ok? Ja ihan terveytennekin uhalla.

Lyhyesti voisin kommentoida hiuksenhienoa Lost In Translation -leffaa niin, että jos jotain juuri Japanissa haluaisin ehdottomasti tehdä, niin päästä laulamaan karaokea. Japsithan tuon huvin aikoinaan keksivätkin, joten täytyyhän sitä karaoken synnyinmaassa saada mahdollisuus kokea sekin ihme eräänlaisine elämyksineen.

Mutta voi hyvänen aika, missäs se neidon taskupeili sitten lopulta oikein luurasikaan?...No, kotiin jätetyssä pussukassa, tietysti. Mitä te sitten muuta tosiaan kuvittelitte? ;-)

Korvien kuumotusta

(Belle's blogin kanssa tuli jonkin verran teknisiä ongelmia, joten siksi jouduin siirtämään tämän tekstin tänne.)

Vko 10 piti minua otteessaan harvinaisen tunnepitoisella tavalla, todellakin. Olin vähällä jopa tehdä jotain sellaista, jonka olisin lopulta tehnyt aivan vääristä syistä. Ja voin sanoa tämän neuvona ihan kaikille, en siis ainoastaan itselleni: pakeneminen ei loppujen lopuksi auta yhtään mihinkään. Ja varsinkin, jos yrittää jotenkin paeta kohtaloaan, ei koskaan tule välttämättä tietämään, mitä todella tulee lopulta tapahtumaan. ...Anteeksi.

Muutama viikko sitten tuli säikähdettyä oikein pahemman kerran, kun kuuntelin nappikuulokkeilla musaa läppäristäni sohvalla maaten, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua ihan siltä kuin kuulokkeet olisivat alkaneet kai jollakin tapaa ylikuumeta, joten vedin ne sillä samaisella sekunnilla pois korvistani. Vaikka kuulokkeet olivat hankittu vasta viime vuoden kesällä, niin olivathan ne kieltämättä olleet mulla melkoisen kovassa käytössä, sillä kuuntelen musaa jommastakummasta Creativen mp3-soittimestani (tai pikemminkin lähinnä wma-soittimestani) oikeastaan ihan päivittäin ja vieläpä melko jatkuvalla syötöllä (juu, eli en siis ala sitä takuulappua etsimään). Nuo soittimet ovat mulle tosiaankin ihan kaikki kaikessa, joten kunnolliset ja varsinkin kunnolla toimivat kuulokkeet pitäävät olla aivan ehdoton välttämättömyys. Joka tapauksessa tuon kuulokkeiden eräänlaisen kipinöinnin jälkeen en ole edes kertaakaan koskenut samaiseen kuunteluhärveliin, mutta onneksi mulla olivat vielä tallessa "varakuulokkeet" eli mun uusimman soittimen mukana tulleet, ei niin hyvät vastaavat. Lauantaina sitten päätin vihdoin ja viimein satsata ihkauusiin nappikuulokkeisiin, ja täytyy todeta ykskantaan, että nämä uudet ovat jopa huomattavasti paremmat kuin edelliset. Suorastaan tajunnanräjäyttävät. Ja tällä kertaa vieläpä samaa merkkiä kuin mp3-soittimeni, edelliset olivat Philipsin. Ja mikä parasta, ne eivät musankuuntelun aikana päästä ääniä "kulkemaan ulos", eli vierustoverini säästyvät täysin ylimääräiseltä mökältä, mikä aika usein nappikuulokkeistakin lähtee, oli voluumi periaatteessa mikä tahansa. Ja kyllä, mua on porukat pari kertaa huomautelleet "häiriköinnistäni". Ihme, etteivät kanssamatkustajat esim. junareissujeni aikana ole koskaan sanoneet mulle mitään. No, nyt vaan tarttee ainoastaan kattoa, ettei mulla ala kuitenkaan voluumit nousemaan aina ihan liian korkealle just noiden uusien kuulokkeiden ansiosta, jotta vielä kuulisin ulkona kävellessäni riittävästi liikenteen eri ääniä. Viuh.

Sain tossa yhtenä päivänä viimein katottua todella ihastuttavan elokuvan nimeltään Juno (katsoin sen itse asiassa kahdessa osassa kahtena eri päivänä, todella järkevää). Siinä raskaana oleva, Juno-niminen teinityttö päättää lopulta antaa lapsensa adoptoitavaksi, mutta ihan kommelluksitta ei siitäkään hommasta oikein tulla selviämään. Leffa sai aikoinaan pienoisen kohun ympärilleen Junon alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin saaneen Diablo Cody'n menneisyyden tullessa julki, mutta eipä silti ne jutut ole elokuvan todella etevää juonenkulkua ja sanailua todellakaan himmentäneet. Filkka päättyy Junon ja lapsen biologisen isän yhteiseen musiikkihetkeen, jossa pariskunta esittää akustisilla kitaroillaan yhden elokuvassa esiintulevista biiseistä. Päätin leffankatselun loputtua kirjoittaa ylös kappaleen suomenkielisen käännöksen/sanoituksen, joka on siis tuossa alla. Kyllä kai ne teinitkin edes joskus tietävät, mistä oikein puhuvat.

Olet rakastaja joskus, ystävä aina
Vaikka joskus suru mieltäsi painaa
En voi keneenkään toiseen rakastua

On kirkko ja kirkontorni
Ei rakkaus ole yhtään korni
En voi keneenkään toiseen rakastua

Ei raivarit suhdettamme pilaa
Haluan suosiota, sinä lisää tilaa
En voi keneenkään toiseen rakastua

Yrität elää ihmisiksi
Rakastan sua juuri siksi
En voi keneenkään toiseen rakastua

Suutelen otsaan punan, varjoissa junan
Tuntuu ihanalta, sun jalat pettää alta
En voi keneenkään toiseen rakastua

Kivet, puut mulle anteeksi antaa
Miten voit kaunaa kantaa?
En voi keneenkään toiseen rakastua

En voi keneenkään toiseen rakastua

Rakastan vain sua

Ja Tuubista satuin vielä löytämään jonkinasteisen musavideon biisistä. Check it out. Very spooky.





"Ooh, Pete Parkkos -paitoja!", huudahti perjantaina yks ala-asteikäinen pikkutyttö samanikäiselle, tyttöpuoliselle kaverilleen paikallisen Anttilan TopTen -osastolla (on sitten parhaillaan keskusvaraston tyhjennysmyynnit menossa). Kyllä noi nuoremmastakin päästä olevat, pienet fanitytöt osaavat kanssa olla todella ihania idoliaan/idoleitaan kohtaan. Aika säväyttävä lause, vaikken en itse Parkkosen faniksi tunnustaudukaan. Hyvä lauluääni sällillä kuitenkin enivei on.

Ajoittaisen piiloblondin osa on kyllä kieltämättä välillä todella kova, se tässä on ihan hiljattain tullut jälleen todettua, myönnettäköön se karu tosiasia. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Miinusta:

Simo Frangén putosi jo heti ekana Tanssii Tähtien Kanssa -kisasta, vaikka hän pärjäsi kohtalaisen hyvin tangossa...todella kummaa. Mä tiedän kyllä, kenen olisi pitänyt oikeasti pudota Frangénin sijasta, mutta enpä paljasta henkilön nimeä tässä yhteydessä.

Plussaa:

Reikä seinässä on ihan mahtava tv-ohjelma. Nauroin aivan kippurassa. Kaikkea ne japsit keksivätkin.

Hattu tippui...

..., sanoi tossa yhtenä päivänä yks heebo (ei siis kuitenkaan minä), kun oli just ehtiny aloittaa appelsiinin päältäkuorimisen.*levittelee käsiään*

Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu Italian Milanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*

Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.



Lepää rauhassa, Åke Lindman.

Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.

Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)

Kahvin lumoissa

Olin jo vuosikausia kuvitellut olevani pelkästään tee-ihmisiä, mutta muutamien viime kuukausien aikana olen aivan kuin varkain alkanut juomaan normaalia enemmän tuota varsin katalaa, todellista piristysruisketta. Viime syksynä, kun vielä asuin opiskelukaupungissani, aloin käydä yhä enemmän paikallisessa Arnolds -kahvilassa (on tosin jo vuosikausia ollut lempikahvilaketjuni) lähinnä juomassa kupin cappuccinoa, ja usein ostin (ja ostan edelleenkin) siihen oheen myös donitsin. Ja kahvinjuonti vain jäi päälle, tosin juon kahvia korkeintaan vain kerran päivässä, sillä se ei todellisuudessa sovi kropalleni yhtään, koska yhdenkin kupillisen jälkeen saatan tulla vähän liiankin hermostuneeksi ja yliaktiiviseksi. Ja varsinkin silloin, jos onnistun juomaan sellaisen suht tyhjään vatsaan. Vielä muutama vuosi sitten, kun en kauheasti juonut kahvia, olin yhtenä perjantaisena kouluaamuna yksien tuntien aikana päättänyt kulauttaa alas ihan ok määrän kofeiinipläjäystä, mutta myöhemmin huomasin, ettei se ollutkaan kovin viisas teko. Nimittäin minulla oli vielä samana päivänä tiedossa yksi tentti, jonka aikana sitten tärisin kuin pieni haavanlehti. Ja sen jälkeen vannoinkin, etten enää koskaan ota edes muutamaa tuntia ennen tenttiä pisaraakaan kahvia. Enkä ottanutkaan koko loppuopiskelun aikana, oli se sen verran hirveä kokemus, vaikka äsken mainitsemani tentti menikin todella loistavasti parhaalla mahdollisella tavalla. Cappuccinon ohella minulle maistuu nykyisin yhä enemmän keitinkahvikin (ja edelleen maidolla) varsin hyvin (ja varsinkin, jos se keitetään Moccamasterilla...haha...kiitos kahvihullun äitini), mutta nyt noiden kahden rinnalle on viimeaikoina noussut myös suklaa-makukahvi, joka on tällaiselle suht suklaahullulle todellinen unelmajuoma kaikessa ihmeellisyydessään. Ja onkin selkeästi paras makukahveista (muita mm. hasselpähkinä ja kinuski). Mutta, joka tapauksessa tämä on varsin hieno alku varsin mukiinmenevälle blogi-tekstille.

Kaikilla on vähintäänkin yksi fobia, ja voin paljastaa, että itse pelkään jostain kumman syystä ainakin veitsiä. Ja oikeastaan ihan kaikenlaisia sellaisia (tosin se ei tarkoita sitä, ettenkö uskaltaisi koskea sellaisiin). Siksi inhoan sitä, kun äitini jättää niitä olohuoneen pöydälle lojumaan (mutta vain silloin, jos hän on syönyt esim. omenia), vaikka hän tietää varsin hyvin, että Sissi-kissa temppuilee samaisella pöydällä aina silloin tällöin. Niinä vuosina, kun Tupsu-kissamme oli vielä elävien kirjoissa, noteerasin yhtenä päivänä koulusta palattuani, että juuri kyseinen kissimirri (Sissi oli jäänyt päivän ajaksi ulos) oli selkeästi käyskennellyt keittiön työtasolla, sillä parkettilattiaan oli onnistunut uppoamaan todella terävä, kai eräänlainen hedelmäveitsi. Olikin melkoisen selkäpiitä karmivaa siinä katsella terävässä kulmassa törröttävää veistä, joka todella oli lattiassa kiinni. Ja kissa saikin kuulla kunniansa sen jälkeen, sillä niin vihainen olin tapahtuneesta, mutta pelkäksi torumiseksihan se vain lopulta taisi mennä. Mutta eihän vissiin oikein kukaan muu perheeni ihmisolennoista, ja varsinkin juuri äitini, tuosta opikseen kauheasti ottanut, kuten voi hyvin päätellä tämän kappaleen ekoista riveistä. Siitäkin huolimatta, vaikka oma valvova silmäni on usein lähettyvillä.

Kuorosota -ohjelma on tällä hetkellä yksi ehdottomia suosikkiohjelmiani, ei tosin kyllä liene mikään yllätys just mun kohdalla. Ja pidot senkuin paranee, sillä ensi sunnuntaina yhtenä osana on elokuvamusiikki, jota erityisesti odotankin todella innolla. Mikin kuorolla on biisinä Help! (elokuvasta Help!), Marionin kuorolla varsin viehko Lady Marmalade (leffasta Moulin Rouge!) ja Kotipellon kuorolla I Don't Want To Miss A Thing (filkasta Armageddon). Erityisesti tuo Kotipellon kuoron valinta sai minut hymyilyttämään sen vuoksi, että kuvittelin lähes jokaisen immeisen inhoavan kipaletta. No, ei se minusta niin kauhean huono biisi kuitenkaan ole, sillä vain on, sanotaanko nyt kaikista leffa-biiseistä jostain kumman syystä vain hiukan kyseenalainen maine. Mutta älkää vain minulta kysykö, mistä se johtuu, sillä en oikein tiedä sitä itsekään.

Olen enemmän tai vähemmän vuodesta -92 lähtien (eli kohta jo 17 vuotta) harrastanut karaokea, ja se on näin laulamista tosissaan rakastavalle todella loistavaa ajanvietettä. Biisi, jota olen laulanut julkisesti eniten (varmaankin parikymmentä kertaa), kuuluu "Suomen Céline Dionin", eli Erikssonin Annan, jättihitteihin. Sen jälkeen, kun olin laulanut kappaleen ensi kerran julkisesti, sanoi isäni minulle, että biisi sopii hyvin minulle, ja jossain vaiheessa iltaa hän sanoi senkin, että lauluäänessäni on oikeasti jotakin erikoista. Ja olinkin todella otettu isäni sanoista, sillä hän on hyvin rehellinen ja suorapuheinen varsinkin, mitä tulee musiikkiin. Ja siitä lähtien tuo alla oleva kipale onkin ollut yksi todellisista bravuureistani, ja sitä se on yhä tänäkin päivänä.

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin



Levyt, joita kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:

Anna Eriksson - Seurataan johtajaa (kokoelma)
Anna Eriksson - Sinusta sinuun

Mutta joo, ei kyllä juuri nyt tee mieli kahvia. ;-)

Kuka? Mitä? Häh?

Tuntui taas todella tarpeelliselta purkaa sydäntä tänne, en nyt vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään näitä asioita muulla tavalla. Eli...jos kertoisin teille yksityiselämäni syvimmistäkin sopukoista, saattaisitte ehkä kutsua minua suoranaiseksi onnentytöksi. Onnentyttö...niinpä niin...se on kyllä tällä hetkellä tasan tarkkaan jotain aivan muuta, sillä mikään ei mielestäni ole lainkaan kohdallaan. Ja niin kauan, kun en saa kunnollista vastakaikua pyynnöilleni, se saa luvan pysyäkin sellaisena. En vain voi ollenkaan ymmärtää, miksi joudun ylipäätään sietämään tällaista, vaikka en ole kokenut tehneeni mitään pahaa tai väärää. No, mahdollisesti olen tahtomattani ajautunut sellaisiin asioihin, joista on seurannut vain ja ainoastaan väärinkäsityksiä. Tai sitten se on jotain aivan muuta, mutta mitä? Mutta miten voisinkaan tehdä asioita toisin, jos ei yksinkertaisesti ole mitään, mihin tarttua. Vai onko asia sittenkään näin?

En ole juuri puhunut tästä kenellekään, olen tainnut ehkä kerran mainita asiasta siskolleni muutama vuosi sitten. Nimittäin olin aikoinaan vankasti sitä mieltä, että en välttämättä menisi koskaan naimisiin, sillä näin välttyisin varmuudella ruokkimasta avioerotilastoja. Piti oikein tapahtua se suoranainen ihme, joka saisi sittenkin pääni jostain kumman syystä kääntymään. Ja kun sitten kohtasin hänet, olin aivan ällikällä lyöty omassa pääkopassani tapahtuneista muutoksista. Mutta...koska en aio mennä naimisiin kuin tasan kerran elämäni aikana, se on joko hän tai ei sitten kukaan muu. Muut mahdolliset kumppanini olisivat sitäpaitsi aika varmasti korkeintaan pelkkiä statisteja elämässäni.*naurua* Mutta ihan vakavasti puhuen...kyllä minun kohdallani se, että ylipäänsä suostun menemään naimisiin kenenkään kanssa, täytyy siihen aina löytyä joku todella pätevä syy. Ja haluaisinkin saada tietää, löytyykö sitä todellista syytä siihen ikinä, jos "juuri mitään" ei yksinkertaisesti tapahdu? Vuoristoradan lailla olen joutunut käymään melkoisen usein läpi kaikenlaisia tunnekuohuja, ja välillä, kun koen meneväni täydellisen sekaisin, käperryn pitkäksi toviksi kuoreeni. Juuri sen vuoksi pelkäänkin, että en löydäkään sitä todellista syytä koskaan, loppu siis riippuu nimenomaan vain ja ainoastaan hänestä.

Tämä saattaa kuulostaa todella sekopäiseltä touhulta, mutta käyn aina silloin tällöin päänsisäisiä keskusteluja hänen kanssaan, ja viimeisin kysymys, jonka häneltä kysyin, oli: "Mitä olet kaikkein eniten halunnut kysyä juuri minulta?" Loppuosa viimeisimmästä "keskustelusta" jääköön ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. ;-)

Voimalla viiden miehen + yhden naisihmisenkin

Eilen se sitten viimein tapahtui, muutin lopullisesti pois opiskelukaupungistani. Ja voi Luoja sitä kaman määrää; mm. kymmenkunta banaanilaatikkoa sekä saman verran mustia, muovisia säkkejä matkasi kohti "uutta" asuinkaupunkiani. Muuttoapuna minulla olivat isäni, 3/4 pikkuveljistäni sekä isäni hyvä kaveri, perhetuttu jo vuosien takaa. Kaikki nuo tyypit ovat omalla tavallaan ihan hervottoman hulluja persoonia (eipä käynyt huoltsikalla aika pitkäksi niiden juttuja naureskellessani), mutta todella avuliaita tapauksia. Ja mitä tulee pikkuveljiini, olen aina halunnut sisarusparven vanhimpana näyttää heille mahdollisimman hyvää esimerkkiä, ja kai olen onnistunutkin siinä jollakin tapaa, vaikka en heitä kovin usein näekään. Onneksi isäni on aina pitänyt huolen siitä, että välit pikkuveljiini ovat kaikesta huolimatta pysyneet varsin hyvinä, ja sen huomaa nimenomaan siitä, että he ottavat aina salamannopeasti puhekontaktin meikäläiseen, vaikka edellisestä tapaamiskerrasta onkin kulunut jo tovi. Varsinkin nuorin veljistäni päästää välillä suustaan ihan uskomattomia juttuja. Joka tapauksessa en voi olla kuin kiitollinen tuolle viiden konkkaronkalle siitä, että he kestivät sen kamojen edestakaisen roudaamisen, ja vieläpä kaupungista toiseen. Isäni kuitenkin tokaisi häntä suur'urakasta kiitettyäni, että ei tästä millään kiitoksilla selviä.*naurua* No, sentään äitini keittämä kahvi kelpasi ainakin hänelle kaikeksi onneksi.

En yleensä jakele minkäänlaisia ulkonäköön tai ulkoiseen olemukseen liittyviä vinkkejä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä ikäänkuin vahingossa pudotettuani n. 7 kg, voin sanoa painonpudotusvinkeiksi riittävän liikunnan (mulle on toistaiseksi riittänyt pelkästään käveleminen paikasta toiseen) sekä pienet ruoka-annokset. Tosin nuo pieneksi jääneet ruoka-annokset eivät olleet mikään itsetarkoitus; päivittäisistä ruoka-annoksista ei vain tullut järin suuria, sillä halusin aina hoitaa syömiseni mahdollisimman nopeasti pois alta mm. opiskelukiireitteni vuoksi. Lisäksi vaihdoin yhdessä vaiheessa jälleen kerran pehmeät karkit imeskeltäviin ja koviin sellaisiin karkinhimoni kontrolloimiseksi. Ja hyvin homma on aina toiminut, ja säästyy hiukan rahaakin jatkuvalta makeistenostamiselta. En kuitenkaan kiistä sitä, että melkoisen rankka ja tapahtumarikas viime puolivuotinen olisi jotenkin vaikuttanut painoni putoamiseen, mutta se on vain arvailua. Kun syksyllä -07 painoni äkkiä nousi rajusti jättäen ihannepainoni täysin varjoonsa, ja sain keskivartalooni ihan riittävän suuren pompöösin, pelkäsin, että saanko kiloja jossain vaiheessa vielä lisääkin, mutta eivät edes jouluherkut saman vuoden jouluna saaneet painoani juuri enää nousemaan, ja se "homma" tyssäsi sitten siihen. Mutta nyt taas saadessani ihannepainoni yht'äkkiä takaisin, pelkään, menetänkö painoani vielä lisääkin. Nimittäin nyt kun katson itseäni, painoa ei kyllä saisi pudota enää yhtään enempää, mutta enää en halua lihota missään tapauksessa, sillä nyt tunnen olevani huomattavasti energisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ja se on tosi kuin vesi.

Mietin, että olisinko edes millään muotoa ollut valmis kirjoittamaan juuri tätä blogi-tekstiä, sillä tunnen tehneeni itsestäni melkoisen pellen muutaman viime viikon aikana tapahtuneiden juttujeni vuoksi. En vain voi sille mitään, että nyt tekisi mieleni ihan oikeasti painua maan kaikkein syvimpään rakoon, ja pysyä siellä niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta kaiken kokemani jälkeen täytyy todeta, että mitä siitä edes hyötyisin. Nuoresta iästäni huolimatta minulla on hämmästyttävän paljon elämänkokemusta, ja olen kokenut varsin runsaasti myös alamäkiä, mutta joiden ansiosta minusta on tullut joka kerta entistä vahvempi yksilö, enkä ole missään nimessä halunnut koskaan jäädä lopullisesti tuleen makaamaan. Ja olen vieläpä erittäin ylpeä kyvystäni ratkoa ongelmia, sillä se taito on auttanut minua puskemaan eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta mitä tehdä silloin, jos eteen tuleekin tällainen lauseke: 2+3=6? Jaa-a. No, ainakin tuon lausekkeen ansiosta olen päättänyt, etten tule koskaan enkä missään olosuhteissa katumaan tekemisiäni, mitä sitten olen ikinä tehnyt tai ikinä teenkin. Ja sitäpaitsi virheistään oppii aina, ainakin pitäisi oppia.

Vielä tähän loppuun hiukan Jussi-gaala -fiiliksiä: parhaimmat onnitteluni Dome Karukoskelle saamastasi ohjauspystistä (Tummien perhosten koti), ja spesiaalionnittelut Niko - Lentäjän poika -animaatiolle parhaan elokuvan Jussista. Juuri te olette Jussi-palkintonne ehdottomasti ansainneet. ;-)

Sanokaa Chiquita, kun haluatte hyvää

Tänään shoppailukierrokselta vihdoin ja viimein alkuillasta palattuani olivat molemmat käteni yhtä höttöä. Tuli nimittäin kanniskeltua pitkin kaupunkia paria tyhjää banaanilaatikkoa, ei mitenkään mieltäylentävää puuhaa. Oli vain pakko nähdä hiukan vaivaa niiden vuoksi, koska systerini täältä opiskelukaupungistani reilu pari vuotta sitten muutettuaan (valmistui silloin pukuompelijaksi/pukeutumisneuvojaksi paikallisesta vaatetusoppilaitoksesta) ei sitten palauttanutkaan "lainaamiaan" laatikoita minulle takaisin. En kuitenkaan antanut hänelle kaikkia boxejani, vain muutaman. Eli kyllä, banaanilaatikko = muuttolaatikko, todella käteviä nimenomaan muuttamista ajatellen, yhdestä ruokakaupasta ne hain, eikä maksanut mitään. Lisäksi tuli hommattua vaatteitteni survomista varten mustia (jäte)säkkejä ja säkkien sitomiseen valkoista narua, ne taas yhestä halpiskaupasta. Eli alennusmyynneissä juoksemisesta ei tällä kertaa ollut tietoakaan. Ja sellaiset ovat ainakin mun kohdalla jo aika pitkälle ohi tällä erää, sitäpaitsi olen vuosi vuodelta alkanut yhä enemmän inhoamaan kaikenlaista ostohysteriaa, vaikka munhan se pitäis jaksaa juosta kaikenmaailman tarjousten perässä. Mutta aina ei vain yksinkertaisesti jaksa, eikä tarvitsekaan, on sitten nuori tai ei.

Perjantaina alkaa järjestyksessään jo kolmannen kerran valtakunnallinen Levyale -kampanja, jota ajattelin kuitenkin ainakin hiukan näin sillä silmällä tsekata. Edellisinäkään kertoina en ole ostanut kyseisen kampanjan aikana kuin varmaan ehkä kaksi levyä, en siis edelleenkään aio mennä virran vietävänä. Eli olen aikalailla vastarannan kiiski henkeen ja vereen myös siinä, mitä tulee musiikkiin, ei se yleensä ole hinnoista kiinni. Laatu ratkaisee, aina. Ja toki mieltymyksetkin.

Vaikka kaikenlaisia valmisteluja sitä onkin nyt päällänsä, niin tulinpahan tänään kaiken hässäkän keskellä löytäneeksi erään tavaratalon levyosaston poistohyllystä Tyttö sinä olet tähti -leffan soundtrackin, joka nyt viimeistään oli hommattava ennen sen mahdollista karkuunlähtöä. Ajattelin nyt sitten samaisen levyn hengessä laittaa näkyville Tuubista löytämäni Elämä kantaa -biisiä kuljettavan Tsot -klipin, jossa lavalla liikuskelee filkassa häröilevän Kärkiryhmä -yhtyeen jäseniä, mm. Isukki (Eero Milonoff) ja Kondis (Joonas Saartamo).



Kun kerran alkupuhteiksi pääsin kertomaan eräällä tavalla banaaneista, niin viime viikolla satuin näkemään juuri bansku-aiheisen unen. Elikkäs...söin yhtenä yönä sattumoisin juuri un plátano'a, ja myöhemmin sitten nukahdettuani...unessani söin jälleen banaania, ja joku, joka oli edessäni, kysyi: "Ovatkos banaani-asiat kunnossa?" Vastasin: "No viime yönä söin yhden sellaisen." Että se etelän hetelmistä...huh. ;-)