Kahvin lumoissa

Olin jo vuosikausia kuvitellut olevani pelkästään tee-ihmisiä, mutta muutamien viime kuukausien aikana olen aivan kuin varkain alkanut juomaan normaalia enemmän tuota varsin katalaa, todellista piristysruisketta. Viime syksynä, kun vielä asuin opiskelukaupungissani, aloin käydä yhä enemmän paikallisessa Arnolds -kahvilassa (on tosin jo vuosikausia ollut lempikahvilaketjuni) lähinnä juomassa kupin cappuccinoa, ja usein ostin (ja ostan edelleenkin) siihen oheen myös donitsin. Ja kahvinjuonti vain jäi päälle, tosin juon kahvia korkeintaan vain kerran päivässä, sillä se ei todellisuudessa sovi kropalleni yhtään, koska yhdenkin kupillisen jälkeen saatan tulla vähän liiankin hermostuneeksi ja yliaktiiviseksi. Ja varsinkin silloin, jos onnistun juomaan sellaisen suht tyhjään vatsaan. Vielä muutama vuosi sitten, kun en kauheasti juonut kahvia, olin yhtenä perjantaisena kouluaamuna yksien tuntien aikana päättänyt kulauttaa alas ihan ok määrän kofeiinipläjäystä, mutta myöhemmin huomasin, ettei se ollutkaan kovin viisas teko. Nimittäin minulla oli vielä samana päivänä tiedossa yksi tentti, jonka aikana sitten tärisin kuin pieni haavanlehti. Ja sen jälkeen vannoinkin, etten enää koskaan ota edes muutamaa tuntia ennen tenttiä pisaraakaan kahvia. Enkä ottanutkaan koko loppuopiskelun aikana, oli se sen verran hirveä kokemus, vaikka äsken mainitsemani tentti menikin todella loistavasti parhaalla mahdollisella tavalla. Cappuccinon ohella minulle maistuu nykyisin yhä enemmän keitinkahvikin (ja edelleen maidolla) varsin hyvin (ja varsinkin, jos se keitetään Moccamasterilla...haha...kiitos kahvihullun äitini), mutta nyt noiden kahden rinnalle on viimeaikoina noussut myös suklaa-makukahvi, joka on tällaiselle suht suklaahullulle todellinen unelmajuoma kaikessa ihmeellisyydessään. Ja onkin selkeästi paras makukahveista (muita mm. hasselpähkinä ja kinuski). Mutta, joka tapauksessa tämä on varsin hieno alku varsin mukiinmenevälle blogi-tekstille.

Kaikilla on vähintäänkin yksi fobia, ja voin paljastaa, että itse pelkään jostain kumman syystä ainakin veitsiä. Ja oikeastaan ihan kaikenlaisia sellaisia (tosin se ei tarkoita sitä, ettenkö uskaltaisi koskea sellaisiin). Siksi inhoan sitä, kun äitini jättää niitä olohuoneen pöydälle lojumaan (mutta vain silloin, jos hän on syönyt esim. omenia), vaikka hän tietää varsin hyvin, että Sissi-kissa temppuilee samaisella pöydällä aina silloin tällöin. Niinä vuosina, kun Tupsu-kissamme oli vielä elävien kirjoissa, noteerasin yhtenä päivänä koulusta palattuani, että juuri kyseinen kissimirri (Sissi oli jäänyt päivän ajaksi ulos) oli selkeästi käyskennellyt keittiön työtasolla, sillä parkettilattiaan oli onnistunut uppoamaan todella terävä, kai eräänlainen hedelmäveitsi. Olikin melkoisen selkäpiitä karmivaa siinä katsella terävässä kulmassa törröttävää veistä, joka todella oli lattiassa kiinni. Ja kissa saikin kuulla kunniansa sen jälkeen, sillä niin vihainen olin tapahtuneesta, mutta pelkäksi torumiseksihan se vain lopulta taisi mennä. Mutta eihän vissiin oikein kukaan muu perheeni ihmisolennoista, ja varsinkin juuri äitini, tuosta opikseen kauheasti ottanut, kuten voi hyvin päätellä tämän kappaleen ekoista riveistä. Siitäkin huolimatta, vaikka oma valvova silmäni on usein lähettyvillä.

Kuorosota -ohjelma on tällä hetkellä yksi ehdottomia suosikkiohjelmiani, ei tosin kyllä liene mikään yllätys just mun kohdalla. Ja pidot senkuin paranee, sillä ensi sunnuntaina yhtenä osana on elokuvamusiikki, jota erityisesti odotankin todella innolla. Mikin kuorolla on biisinä Help! (elokuvasta Help!), Marionin kuorolla varsin viehko Lady Marmalade (leffasta Moulin Rouge!) ja Kotipellon kuorolla I Don't Want To Miss A Thing (filkasta Armageddon). Erityisesti tuo Kotipellon kuoron valinta sai minut hymyilyttämään sen vuoksi, että kuvittelin lähes jokaisen immeisen inhoavan kipaletta. No, ei se minusta niin kauhean huono biisi kuitenkaan ole, sillä vain on, sanotaanko nyt kaikista leffa-biiseistä jostain kumman syystä vain hiukan kyseenalainen maine. Mutta älkää vain minulta kysykö, mistä se johtuu, sillä en oikein tiedä sitä itsekään.

Olen enemmän tai vähemmän vuodesta -92 lähtien (eli kohta jo 17 vuotta) harrastanut karaokea, ja se on näin laulamista tosissaan rakastavalle todella loistavaa ajanvietettä. Biisi, jota olen laulanut julkisesti eniten (varmaankin parikymmentä kertaa), kuuluu "Suomen Céline Dionin", eli Erikssonin Annan, jättihitteihin. Sen jälkeen, kun olin laulanut kappaleen ensi kerran julkisesti, sanoi isäni minulle, että biisi sopii hyvin minulle, ja jossain vaiheessa iltaa hän sanoi senkin, että lauluäänessäni on oikeasti jotakin erikoista. Ja olinkin todella otettu isäni sanoista, sillä hän on hyvin rehellinen ja suorapuheinen varsinkin, mitä tulee musiikkiin. Ja siitä lähtien tuo alla oleva kipale onkin ollut yksi todellisista bravuureistani, ja sitä se on yhä tänäkin päivänä.

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin



Levyt, joita kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:

Anna Eriksson - Seurataan johtajaa (kokoelma)
Anna Eriksson - Sinusta sinuun

Mutta joo, ei kyllä juuri nyt tee mieli kahvia. ;-)

Kuka? Mitä? Häh?

Tuntui taas todella tarpeelliselta purkaa sydäntä tänne, en nyt vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään näitä asioita muulla tavalla. Eli...jos kertoisin teille yksityiselämäni syvimmistäkin sopukoista, saattaisitte ehkä kutsua minua suoranaiseksi onnentytöksi. Onnentyttö...niinpä niin...se on kyllä tällä hetkellä tasan tarkkaan jotain aivan muuta, sillä mikään ei mielestäni ole lainkaan kohdallaan. Ja niin kauan, kun en saa kunnollista vastakaikua pyynnöilleni, se saa luvan pysyäkin sellaisena. En vain voi ollenkaan ymmärtää, miksi joudun ylipäätään sietämään tällaista, vaikka en ole kokenut tehneeni mitään pahaa tai väärää. No, mahdollisesti olen tahtomattani ajautunut sellaisiin asioihin, joista on seurannut vain ja ainoastaan väärinkäsityksiä. Tai sitten se on jotain aivan muuta, mutta mitä? Mutta miten voisinkaan tehdä asioita toisin, jos ei yksinkertaisesti ole mitään, mihin tarttua. Vai onko asia sittenkään näin?

En ole juuri puhunut tästä kenellekään, olen tainnut ehkä kerran mainita asiasta siskolleni muutama vuosi sitten. Nimittäin olin aikoinaan vankasti sitä mieltä, että en välttämättä menisi koskaan naimisiin, sillä näin välttyisin varmuudella ruokkimasta avioerotilastoja. Piti oikein tapahtua se suoranainen ihme, joka saisi sittenkin pääni jostain kumman syystä kääntymään. Ja kun sitten kohtasin hänet, olin aivan ällikällä lyöty omassa pääkopassani tapahtuneista muutoksista. Mutta...koska en aio mennä naimisiin kuin tasan kerran elämäni aikana, se on joko hän tai ei sitten kukaan muu. Muut mahdolliset kumppanini olisivat sitäpaitsi aika varmasti korkeintaan pelkkiä statisteja elämässäni.*naurua* Mutta ihan vakavasti puhuen...kyllä minun kohdallani se, että ylipäänsä suostun menemään naimisiin kenenkään kanssa, täytyy siihen aina löytyä joku todella pätevä syy. Ja haluaisinkin saada tietää, löytyykö sitä todellista syytä siihen ikinä, jos "juuri mitään" ei yksinkertaisesti tapahdu? Vuoristoradan lailla olen joutunut käymään melkoisen usein läpi kaikenlaisia tunnekuohuja, ja välillä, kun koen meneväni täydellisen sekaisin, käperryn pitkäksi toviksi kuoreeni. Juuri sen vuoksi pelkäänkin, että en löydäkään sitä todellista syytä koskaan, loppu siis riippuu nimenomaan vain ja ainoastaan hänestä.

Tämä saattaa kuulostaa todella sekopäiseltä touhulta, mutta käyn aina silloin tällöin päänsisäisiä keskusteluja hänen kanssaan, ja viimeisin kysymys, jonka häneltä kysyin, oli: "Mitä olet kaikkein eniten halunnut kysyä juuri minulta?" Loppuosa viimeisimmästä "keskustelusta" jääköön ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. ;-)

Voimalla viiden miehen + yhden naisihmisenkin

Eilen se sitten viimein tapahtui, muutin lopullisesti pois opiskelukaupungistani. Ja voi Luoja sitä kaman määrää; mm. kymmenkunta banaanilaatikkoa sekä saman verran mustia, muovisia säkkejä matkasi kohti "uutta" asuinkaupunkiani. Muuttoapuna minulla olivat isäni, 3/4 pikkuveljistäni sekä isäni hyvä kaveri, perhetuttu jo vuosien takaa. Kaikki nuo tyypit ovat omalla tavallaan ihan hervottoman hulluja persoonia (eipä käynyt huoltsikalla aika pitkäksi niiden juttuja naureskellessani), mutta todella avuliaita tapauksia. Ja mitä tulee pikkuveljiini, olen aina halunnut sisarusparven vanhimpana näyttää heille mahdollisimman hyvää esimerkkiä, ja kai olen onnistunutkin siinä jollakin tapaa, vaikka en heitä kovin usein näekään. Onneksi isäni on aina pitänyt huolen siitä, että välit pikkuveljiini ovat kaikesta huolimatta pysyneet varsin hyvinä, ja sen huomaa nimenomaan siitä, että he ottavat aina salamannopeasti puhekontaktin meikäläiseen, vaikka edellisestä tapaamiskerrasta onkin kulunut jo tovi. Varsinkin nuorin veljistäni päästää välillä suustaan ihan uskomattomia juttuja. Joka tapauksessa en voi olla kuin kiitollinen tuolle viiden konkkaronkalle siitä, että he kestivät sen kamojen edestakaisen roudaamisen, ja vieläpä kaupungista toiseen. Isäni kuitenkin tokaisi häntä suur'urakasta kiitettyäni, että ei tästä millään kiitoksilla selviä.*naurua* No, sentään äitini keittämä kahvi kelpasi ainakin hänelle kaikeksi onneksi.

En yleensä jakele minkäänlaisia ulkonäköön tai ulkoiseen olemukseen liittyviä vinkkejä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä ikäänkuin vahingossa pudotettuani n. 7 kg, voin sanoa painonpudotusvinkeiksi riittävän liikunnan (mulle on toistaiseksi riittänyt pelkästään käveleminen paikasta toiseen) sekä pienet ruoka-annokset. Tosin nuo pieneksi jääneet ruoka-annokset eivät olleet mikään itsetarkoitus; päivittäisistä ruoka-annoksista ei vain tullut järin suuria, sillä halusin aina hoitaa syömiseni mahdollisimman nopeasti pois alta mm. opiskelukiireitteni vuoksi. Lisäksi vaihdoin yhdessä vaiheessa jälleen kerran pehmeät karkit imeskeltäviin ja koviin sellaisiin karkinhimoni kontrolloimiseksi. Ja hyvin homma on aina toiminut, ja säästyy hiukan rahaakin jatkuvalta makeistenostamiselta. En kuitenkaan kiistä sitä, että melkoisen rankka ja tapahtumarikas viime puolivuotinen olisi jotenkin vaikuttanut painoni putoamiseen, mutta se on vain arvailua. Kun syksyllä -07 painoni äkkiä nousi rajusti jättäen ihannepainoni täysin varjoonsa, ja sain keskivartalooni ihan riittävän suuren pompöösin, pelkäsin, että saanko kiloja jossain vaiheessa vielä lisääkin, mutta eivät edes jouluherkut saman vuoden jouluna saaneet painoani juuri enää nousemaan, ja se "homma" tyssäsi sitten siihen. Mutta nyt taas saadessani ihannepainoni yht'äkkiä takaisin, pelkään, menetänkö painoani vielä lisääkin. Nimittäin nyt kun katson itseäni, painoa ei kyllä saisi pudota enää yhtään enempää, mutta enää en halua lihota missään tapauksessa, sillä nyt tunnen olevani huomattavasti energisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ja se on tosi kuin vesi.

Mietin, että olisinko edes millään muotoa ollut valmis kirjoittamaan juuri tätä blogi-tekstiä, sillä tunnen tehneeni itsestäni melkoisen pellen muutaman viime viikon aikana tapahtuneiden juttujeni vuoksi. En vain voi sille mitään, että nyt tekisi mieleni ihan oikeasti painua maan kaikkein syvimpään rakoon, ja pysyä siellä niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta kaiken kokemani jälkeen täytyy todeta, että mitä siitä edes hyötyisin. Nuoresta iästäni huolimatta minulla on hämmästyttävän paljon elämänkokemusta, ja olen kokenut varsin runsaasti myös alamäkiä, mutta joiden ansiosta minusta on tullut joka kerta entistä vahvempi yksilö, enkä ole missään nimessä halunnut koskaan jäädä lopullisesti tuleen makaamaan. Ja olen vieläpä erittäin ylpeä kyvystäni ratkoa ongelmia, sillä se taito on auttanut minua puskemaan eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta mitä tehdä silloin, jos eteen tuleekin tällainen lauseke: 2+3=6? Jaa-a. No, ainakin tuon lausekkeen ansiosta olen päättänyt, etten tule koskaan enkä missään olosuhteissa katumaan tekemisiäni, mitä sitten olen ikinä tehnyt tai ikinä teenkin. Ja sitäpaitsi virheistään oppii aina, ainakin pitäisi oppia.

Vielä tähän loppuun hiukan Jussi-gaala -fiiliksiä: parhaimmat onnitteluni Dome Karukoskelle saamastasi ohjauspystistä (Tummien perhosten koti), ja spesiaalionnittelut Niko - Lentäjän poika -animaatiolle parhaan elokuvan Jussista. Juuri te olette Jussi-palkintonne ehdottomasti ansainneet. ;-)