Tää tekstirotla alkaa tällä kertaa hiukan normaalista poikkeavalla tavalla. Eli...aina yhtä uljas pääministerimme onnistui sitten repäisemään näin loppuviikosta oikein kunnolla. Joten onnea vaan, sillä sitä te todellakin tulette tarvitsemaan.
No, se mikä mua monesti risoo, on, että mua tuijotetaan aina ja joka paikassa, menen oikeastaan sitten minne ikinä tahansa. Torstaina, kun reissasin pendolla opiskelukaupungistani takaisin nykyiseen kotikaupunkiini (oli pakko asioida vaihteeksi koulullani), en voinut taaskaan välttyä ihmisten katseilta (menomatkalla opiskelukaupunkiini sain kuitenkin olla ihan rauhassa ja touhuta omiani). Eikä se voinut millään johtua siitä, että kuuntelin musaa mp3-soittimestani ihan riittävän voimakkaalla volyymillä, sillä muuten olisin sijoittanut ihan turhaan uusiin nappikuulokkeisiini muut ihmiset huomioonottaen. Käväisin vielä ennen paluuta kotikaupunkiini opiskelukaupunkini Arnolds -kahvilassa, jossa (ah, niin ihqun!) Suklaamakukahvin kanssa otin keltaisenvärisen Pääsiäisdonitsin (piirros samaisesta donitsista löytyy kahvilaketjun sivuston etusivulta). Junamatkan aikana tuli sitten aivan sellainen olo, että taskupeilillä olisi niinä hetkinä ollut todellakin tarvetta, eikä tää edes ollut ensimmäinen kerta, kun kuvittelen naamavärkkiini päässeen jotakin epämiellyttävää, tässä tapauksessa donitsinjämiä. Kotiin juuri ennen Salattuja elämiä palattuani kurkkasin sitten itteäni veskin peilistä, eikä naamassani näkynyt yhtikäs mitään, taaskaan. Mutta luulotautiseksi minua ei voi millään ainakaan haukkua, sillä tunnen sen todellakin aina nahoissani, jos minua tuijotetaan, eikä se yleensä ole yhtään mukava olotila. Ja kuka nyt tuijottelusta muutenkaan nauttisi? No, ehkä sitten joku muu, mutta en minä ainakaan. Heh...joskus, kun isäni katsoo minuun päin, useimmiten kysyn häneltä, että mitäs tuijotat. Hän sitten vastaa, että sua. Tyhmään kyssäriin tyhmä vastaus, jälleen kerran.
Mun äidillä on ens viikolla tiedossa synttärit, ja just viime aikoina on alkanu tuntua ihan siltä, että mitä enemmän ikää tulee, sen sottaisemmaksi sitä alkaa muodostua. Ja Sissin kohdalla aivan sama juttu. Mua alkaa kohta kyllästyttämään, kun aina viime kädessä se olen juuri minä, joka joutuu siivoamaan kummankin ne pahimmat sotkut. Toinen esim. jättää olkkariin jatkuvasti ruokailuvälineitään ja toinen taas esim. onnistuu aina levittelemään kissanhiekkaansa ympäri kämppää. Periaatteenani nimittäin on, että kukin saakoon itse siivota sotkunsa (kuitenkaan kissaa lukuunottamatta...haha), mutta sattumoisin juuri näissä olosuhteissa joudun ainakin toistaiseksi luopumaan periaatteestani. Tänään yritin juuri äitini sotkuisuuden vuoksi tehdä protestin, ja sanoa hänelle, etten se ole todellakaan minä, joka tällä kertaa valmistaa spaghettia, mutta koska minua ei huvittanut kinata asiasta enää sen enempää, päätin antaa periksi, ja suunnata pikku kiukunpuuskassa keittiöön. Mutta sanottakoon tähän kohtaan vielä yksi asia...katsokaakin edes te, että pidätte aina paikkanne kunnossa, oli ikä sitten oikeastaan mikä hyvänsä, ok? Ja ihan terveytennekin uhalla.
Lyhyesti voisin kommentoida hiuksenhienoa Lost In Translation -leffaa niin, että jos jotain juuri Japanissa haluaisin ehdottomasti tehdä, niin päästä laulamaan karaokea. Japsithan tuon huvin aikoinaan keksivätkin, joten täytyyhän sitä karaoken synnyinmaassa saada mahdollisuus kokea sekin ihme eräänlaisine elämyksineen.
Mutta voi hyvänen aika, missäs se neidon taskupeili sitten lopulta oikein luurasikaan?...No, kotiin jätetyssä pussukassa, tietysti. Mitä te sitten muuta tosiaan kuvittelitte? ;-)
lauantai 28. maaliskuuta 2009
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Korvien kuumotusta
(Belle's blogin kanssa tuli jonkin verran teknisiä ongelmia, joten siksi jouduin siirtämään tämän tekstin tänne.)
Vko 10 piti minua otteessaan harvinaisen tunnepitoisella tavalla, todellakin. Olin vähällä jopa tehdä jotain sellaista, jonka olisin lopulta tehnyt aivan vääristä syistä. Ja voin sanoa tämän neuvona ihan kaikille, en siis ainoastaan itselleni: pakeneminen ei loppujen lopuksi auta yhtään mihinkään. Ja varsinkin, jos yrittää jotenkin paeta kohtaloaan, ei koskaan tule välttämättä tietämään, mitä todella tulee lopulta tapahtumaan. ...Anteeksi.
Muutama viikko sitten tuli säikähdettyä oikein pahemman kerran, kun kuuntelin nappikuulokkeilla musaa läppäristäni sohvalla maaten, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua ihan siltä kuin kuulokkeet olisivat alkaneet kai jollakin tapaa ylikuumeta, joten vedin ne sillä samaisella sekunnilla pois korvistani. Vaikka kuulokkeet olivat hankittu vasta viime vuoden kesällä, niin olivathan ne kieltämättä olleet mulla melkoisen kovassa käytössä, sillä kuuntelen musaa jommastakummasta Creativen mp3-soittimestani (tai pikemminkin lähinnä wma-soittimestani) oikeastaan ihan päivittäin ja vieläpä melko jatkuvalla syötöllä (juu, eli en siis ala sitä takuulappua etsimään). Nuo soittimet ovat mulle tosiaankin ihan kaikki kaikessa, joten kunnolliset ja varsinkin kunnolla toimivat kuulokkeet pitäävät olla aivan ehdoton välttämättömyys. Joka tapauksessa tuon kuulokkeiden eräänlaisen kipinöinnin jälkeen en ole edes kertaakaan koskenut samaiseen kuunteluhärveliin, mutta onneksi mulla olivat vielä tallessa "varakuulokkeet" eli mun uusimman soittimen mukana tulleet, ei niin hyvät vastaavat. Lauantaina sitten päätin vihdoin ja viimein satsata ihkauusiin nappikuulokkeisiin, ja täytyy todeta ykskantaan, että nämä uudet ovat jopa huomattavasti paremmat kuin edelliset. Suorastaan tajunnanräjäyttävät. Ja tällä kertaa vieläpä samaa merkkiä kuin mp3-soittimeni, edelliset olivat Philipsin. Ja mikä parasta, ne eivät musankuuntelun aikana päästä ääniä "kulkemaan ulos", eli vierustoverini säästyvät täysin ylimääräiseltä mökältä, mikä aika usein nappikuulokkeistakin lähtee, oli voluumi periaatteessa mikä tahansa. Ja kyllä, mua on porukat pari kertaa huomautelleet "häiriköinnistäni". Ihme, etteivät kanssamatkustajat esim. junareissujeni aikana ole koskaan sanoneet mulle mitään. No, nyt vaan tarttee ainoastaan kattoa, ettei mulla ala kuitenkaan voluumit nousemaan aina ihan liian korkealle just noiden uusien kuulokkeiden ansiosta, jotta vielä kuulisin ulkona kävellessäni riittävästi liikenteen eri ääniä. Viuh.
Sain tossa yhtenä päivänä viimein katottua todella ihastuttavan elokuvan nimeltään Juno (katsoin sen itse asiassa kahdessa osassa kahtena eri päivänä, todella järkevää). Siinä raskaana oleva, Juno-niminen teinityttö päättää lopulta antaa lapsensa adoptoitavaksi, mutta ihan kommelluksitta ei siitäkään hommasta oikein tulla selviämään. Leffa sai aikoinaan pienoisen kohun ympärilleen Junon alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin saaneen Diablo Cody'n menneisyyden tullessa julki, mutta eipä silti ne jutut ole elokuvan todella etevää juonenkulkua ja sanailua todellakaan himmentäneet. Filkka päättyy Junon ja lapsen biologisen isän yhteiseen musiikkihetkeen, jossa pariskunta esittää akustisilla kitaroillaan yhden elokuvassa esiintulevista biiseistä. Päätin leffankatselun loputtua kirjoittaa ylös kappaleen suomenkielisen käännöksen/sanoituksen, joka on siis tuossa alla. Kyllä kai ne teinitkin edes joskus tietävät, mistä oikein puhuvat.
Olet rakastaja joskus, ystävä aina
Vaikka joskus suru mieltäsi painaa
En voi keneenkään toiseen rakastua
On kirkko ja kirkontorni
Ei rakkaus ole yhtään korni
En voi keneenkään toiseen rakastua
Ei raivarit suhdettamme pilaa
Haluan suosiota, sinä lisää tilaa
En voi keneenkään toiseen rakastua
Yrität elää ihmisiksi
Rakastan sua juuri siksi
En voi keneenkään toiseen rakastua
Suutelen otsaan punan, varjoissa junan
Tuntuu ihanalta, sun jalat pettää alta
En voi keneenkään toiseen rakastua
Kivet, puut mulle anteeksi antaa
Miten voit kaunaa kantaa?
En voi keneenkään toiseen rakastua
En voi keneenkään toiseen rakastua
Rakastan vain sua
Ja Tuubista satuin vielä löytämään jonkinasteisen musavideon biisistä. Check it out. Very spooky.
"Ooh, Pete Parkkos -paitoja!", huudahti perjantaina yks ala-asteikäinen pikkutyttö samanikäiselle, tyttöpuoliselle kaverilleen paikallisen Anttilan TopTen -osastolla (on sitten parhaillaan keskusvaraston tyhjennysmyynnit menossa). Kyllä noi nuoremmastakin päästä olevat, pienet fanitytöt osaavat kanssa olla todella ihania idoliaan/idoleitaan kohtaan. Aika säväyttävä lause, vaikken en itse Parkkosen faniksi tunnustaudukaan. Hyvä lauluääni sällillä kuitenkin enivei on.
Ajoittaisen piiloblondin osa on kyllä kieltämättä välillä todella kova, se tässä on ihan hiljattain tullut jälleen todettua, myönnettäköön se karu tosiasia. ;-)
Ja vielä lisäksi...
Miinusta:
Simo Frangén putosi jo heti ekana Tanssii Tähtien Kanssa -kisasta, vaikka hän pärjäsi kohtalaisen hyvin tangossa...todella kummaa. Mä tiedän kyllä, kenen olisi pitänyt oikeasti pudota Frangénin sijasta, mutta enpä paljasta henkilön nimeä tässä yhteydessä.
Plussaa:
Reikä seinässä on ihan mahtava tv-ohjelma. Nauroin aivan kippurassa. Kaikkea ne japsit keksivätkin.
Vko 10 piti minua otteessaan harvinaisen tunnepitoisella tavalla, todellakin. Olin vähällä jopa tehdä jotain sellaista, jonka olisin lopulta tehnyt aivan vääristä syistä. Ja voin sanoa tämän neuvona ihan kaikille, en siis ainoastaan itselleni: pakeneminen ei loppujen lopuksi auta yhtään mihinkään. Ja varsinkin, jos yrittää jotenkin paeta kohtaloaan, ei koskaan tule välttämättä tietämään, mitä todella tulee lopulta tapahtumaan. ...Anteeksi.
Muutama viikko sitten tuli säikähdettyä oikein pahemman kerran, kun kuuntelin nappikuulokkeilla musaa läppäristäni sohvalla maaten, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua ihan siltä kuin kuulokkeet olisivat alkaneet kai jollakin tapaa ylikuumeta, joten vedin ne sillä samaisella sekunnilla pois korvistani. Vaikka kuulokkeet olivat hankittu vasta viime vuoden kesällä, niin olivathan ne kieltämättä olleet mulla melkoisen kovassa käytössä, sillä kuuntelen musaa jommastakummasta Creativen mp3-soittimestani (tai pikemminkin lähinnä wma-soittimestani) oikeastaan ihan päivittäin ja vieläpä melko jatkuvalla syötöllä (juu, eli en siis ala sitä takuulappua etsimään). Nuo soittimet ovat mulle tosiaankin ihan kaikki kaikessa, joten kunnolliset ja varsinkin kunnolla toimivat kuulokkeet pitäävät olla aivan ehdoton välttämättömyys. Joka tapauksessa tuon kuulokkeiden eräänlaisen kipinöinnin jälkeen en ole edes kertaakaan koskenut samaiseen kuunteluhärveliin, mutta onneksi mulla olivat vielä tallessa "varakuulokkeet" eli mun uusimman soittimen mukana tulleet, ei niin hyvät vastaavat. Lauantaina sitten päätin vihdoin ja viimein satsata ihkauusiin nappikuulokkeisiin, ja täytyy todeta ykskantaan, että nämä uudet ovat jopa huomattavasti paremmat kuin edelliset. Suorastaan tajunnanräjäyttävät. Ja tällä kertaa vieläpä samaa merkkiä kuin mp3-soittimeni, edelliset olivat Philipsin. Ja mikä parasta, ne eivät musankuuntelun aikana päästä ääniä "kulkemaan ulos", eli vierustoverini säästyvät täysin ylimääräiseltä mökältä, mikä aika usein nappikuulokkeistakin lähtee, oli voluumi periaatteessa mikä tahansa. Ja kyllä, mua on porukat pari kertaa huomautelleet "häiriköinnistäni". Ihme, etteivät kanssamatkustajat esim. junareissujeni aikana ole koskaan sanoneet mulle mitään. No, nyt vaan tarttee ainoastaan kattoa, ettei mulla ala kuitenkaan voluumit nousemaan aina ihan liian korkealle just noiden uusien kuulokkeiden ansiosta, jotta vielä kuulisin ulkona kävellessäni riittävästi liikenteen eri ääniä. Viuh.
Sain tossa yhtenä päivänä viimein katottua todella ihastuttavan elokuvan nimeltään Juno (katsoin sen itse asiassa kahdessa osassa kahtena eri päivänä, todella järkevää). Siinä raskaana oleva, Juno-niminen teinityttö päättää lopulta antaa lapsensa adoptoitavaksi, mutta ihan kommelluksitta ei siitäkään hommasta oikein tulla selviämään. Leffa sai aikoinaan pienoisen kohun ympärilleen Junon alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin saaneen Diablo Cody'n menneisyyden tullessa julki, mutta eipä silti ne jutut ole elokuvan todella etevää juonenkulkua ja sanailua todellakaan himmentäneet. Filkka päättyy Junon ja lapsen biologisen isän yhteiseen musiikkihetkeen, jossa pariskunta esittää akustisilla kitaroillaan yhden elokuvassa esiintulevista biiseistä. Päätin leffankatselun loputtua kirjoittaa ylös kappaleen suomenkielisen käännöksen/sanoituksen, joka on siis tuossa alla. Kyllä kai ne teinitkin edes joskus tietävät, mistä oikein puhuvat.
Olet rakastaja joskus, ystävä aina
Vaikka joskus suru mieltäsi painaa
En voi keneenkään toiseen rakastua
On kirkko ja kirkontorni
Ei rakkaus ole yhtään korni
En voi keneenkään toiseen rakastua
Ei raivarit suhdettamme pilaa
Haluan suosiota, sinä lisää tilaa
En voi keneenkään toiseen rakastua
Yrität elää ihmisiksi
Rakastan sua juuri siksi
En voi keneenkään toiseen rakastua
Suutelen otsaan punan, varjoissa junan
Tuntuu ihanalta, sun jalat pettää alta
En voi keneenkään toiseen rakastua
Kivet, puut mulle anteeksi antaa
Miten voit kaunaa kantaa?
En voi keneenkään toiseen rakastua
En voi keneenkään toiseen rakastua
Rakastan vain sua
Ja Tuubista satuin vielä löytämään jonkinasteisen musavideon biisistä. Check it out. Very spooky.
"Ooh, Pete Parkkos -paitoja!", huudahti perjantaina yks ala-asteikäinen pikkutyttö samanikäiselle, tyttöpuoliselle kaverilleen paikallisen Anttilan TopTen -osastolla (on sitten parhaillaan keskusvaraston tyhjennysmyynnit menossa). Kyllä noi nuoremmastakin päästä olevat, pienet fanitytöt osaavat kanssa olla todella ihania idoliaan/idoleitaan kohtaan. Aika säväyttävä lause, vaikken en itse Parkkosen faniksi tunnustaudukaan. Hyvä lauluääni sällillä kuitenkin enivei on.
Ajoittaisen piiloblondin osa on kyllä kieltämättä välillä todella kova, se tässä on ihan hiljattain tullut jälleen todettua, myönnettäköön se karu tosiasia. ;-)
Ja vielä lisäksi...
Miinusta:
Simo Frangén putosi jo heti ekana Tanssii Tähtien Kanssa -kisasta, vaikka hän pärjäsi kohtalaisen hyvin tangossa...todella kummaa. Mä tiedän kyllä, kenen olisi pitänyt oikeasti pudota Frangénin sijasta, mutta enpä paljasta henkilön nimeä tässä yhteydessä.
Plussaa:
Reikä seinässä on ihan mahtava tv-ohjelma. Nauroin aivan kippurassa. Kaikkea ne japsit keksivätkin.
torstai 5. maaliskuuta 2009
Hattu tippui...
..., sanoi tossa yhtenä päivänä yks heebo (ei siis kuitenkaan minä), kun oli just ehtiny aloittaa appelsiinin päältäkuorimisen.*levittelee käsiään*
Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu Italian Milanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*
Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.
Lepää rauhassa, Åke Lindman.
Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.
Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)
Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu Italian Milanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*
Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.
Lepää rauhassa, Åke Lindman.
Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.
Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
