Olen pitänyt ihan tarkoituksella hiukan taukoa bloggailusta, mutta eiköhän nyt ole taas pikku kirjoittelun paikka. On sen verran ajatuksia kierroksella pääkopassa.Kevät lähti sitten viimein viime viikolla oikein kunnolla käyntiin, mutta tohdin vasta maanantaina vaihtaa talvipoponi siroihin, turkoosinvärisiin tossuihini. Olen parina viime vuotena ollut mieltynyt Boy-cot -merkkisiin kenkiin, tosin mulla on vasta kaksi paria sellaisia, joten olisi todella mukavaa, jos tänä vuonna löytyisi vielä kolmaskin tossupari kahden olemassaolevan seuraksi. Ja tietysti kenkien ulkoiset ominaisuudet merkkaavat mulle aina kanssa todella paljon, joten mikään helppo tehtävä se ei tietty missään tapauksessa ole. Sinänsä merkkituotteista on mun kohdalla aika hullua puhua, koska en yleensä ole uskollinen juuri millekään merkille ainakaan kuteista puhuttaessa, vaan käytännöllisyys on aikalailla kaiken a ja o, vaikken mä ihan mihin tahansa kangaspaloihin pukeudukaan. Mutta kerrankos sitä haksahtaa johonkin oikeasti todella mukavaan tapaukseen.
Eräässä blogi-tekstissäni (Belle's blog) kerroin viettäneeni aikaa äitini kodin parvekkeella kahvista ja vaniljajäätelöstä nautiskellen, vieläpä kevätauringon paisteessa. Ja viime viikonloppuna toistui rituaali lähestulkoon samana, tuli nimittäin syötyä vaniljapakettijäätelön sijaan mansikkapuikkoa, ja lisäksi maistoin ekan kerran aurajuustopatonkia, joka ilman muuta maistuu kaikkein parhaimmalta juuri tuoreena. No, tulipa vielä siinä ohessa luettua päivän aikana hommattuja viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Mutta siis...ainakin tuollaiset hetket ovat aina mulle yhtä luksusta, enkä sekuntiakaan niistä hetkistä vaihtaisi pois. Ja vielä sekin, että äitini kotitalo sijaitsee aika isonkin metikön kupeessa, ei tulisi mieleenikään asua parin kilsan päässä olevan keskustan ihmisvilinän keskellä. Eli kyllä luonnon rauhasta voi aivan yhtälailla nauttia kerrostalossakin asuessa, ja muutenkin tämä koko asuinalue on erittäin rauhallista sorttia. Precis.
Olen ihan pienestä asti digannut paljon kaikenlaisista palapeleistä, vaikka todella harvoin niitä kokoankin. Cleopatra-aiheinen (1000 palaa) kuuluu viimeisimpiin, parikin kuvaa siitä löytyy kuvablogistani. Mutta nyt mulla on taas pitkästä aikaa palapeli-vaihe päällä, ja vuorossa on 500 palaa sisältävä röykkiö, josta pitäisi muodostaa maineikkaan, alkujaan Australiassa syntyneen, mutta nykyisin Uudessa-Seelannissa asuvan ja työskentelevän valokuvaajan, Anne Geddesin, kuvaama otos yhdestä vauvasta. Eli kyseessä on siis henkilö, joka kuvaa lähes yksinomaan vastasyntyneitä maitopartoja mm. erilaisissa, mielikuvituksellisissa asuissa. Geddes, joka on tehnyt yhteistyötä myös laulullisen esikuvani, Céline Dionin, kanssa Miracle -proggiksen (2004) muodossa, on jo vuosia kuulunut ehdottomiin suosikkivalokuvaajiini. Joten voi siis varsin hyvin kuvitella, kuinka mieluinen kyseinen proggis minulle aikoinaan oli ja on yhä edelleenkin. Nostanpa tässä vielä samalla esille muutaman Googlen kuvahaun kautta poimitun Geddes-valokuvan. Ja nuo kaksi Céline-kuvaa voi bongata omilta Dion-fanisivuiltanikin. Parhaillaan kokoamastani palapelistä en kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt mistään kuvaa, mutta kattellaan.
Täytyy kai viimein tässä kohtaa ottaa puheeksi viimesunnuntainen Tanssii Tähtien Kanssa -jakso, jonka jälkeen tuli ihan sellainen olo, että "yllätysputoamisilta" ei tulla enää jatkossa todellakaan välttymään. Mahdollisesti tulemme skabassa näkemään vielä lisäksi "yllätysvoittajankin". Ja molemmat Miss Suomet (joiden kruunaamisvuodet sattuvat muuten olemaan 1958 ja 2008, eli siis tasan 50 vuotta välissä) onnistuivat vieläpä repäisemään sellaiset esitykset, ettei mitään rajaa. Ja Sormusten herra -leffatunnarin avulla saatiin vieläpä tämän kauden eka kymppi, mikä tuntuu itsestänikin todella, todella hyvältä. Kiitän todella hienosta kappalevalinnasta myös Wilsonin & Susan kohdalla, paremmin ei olisi voinut edes valita. Joka tapauksessa oikein hieno jakso kokonaisuudessaan, ei voi muuta sanoa. Ja pitäkää kivaa jatkossakin, eikös juu?
Kissan sain sitten viimein vietyä pari päivää sitten ulos auringonpaisteeseen, ja vieläpä kaarisillan toiselle puolen. Mutta, mutta...jo vuosikausia yksi varmimmista kevään merkeistä on meillä aina ollut Sissin kesäturkin esilletuleminen. Eli se tarkoittaa oikeastaan pelkkää itkua ja hampaidenkiristystä kissalta jatkuvasti lähtevien irtokarvojen vuoksi...hehe. No, ei tuollainen oikeasti kauhean kivaa ole, kun pitää olla koko ajan yltäpäältä kissankarvoissa, joten se ajatus ei todellakaan lämmitä meikäläistä, ainakaan mieltäni. ;-)
