Tuntui taas todella tarpeelliselta purkaa sydäntä tänne, en nyt vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään näitä asioita muulla tavalla. Eli...jos kertoisin teille yksityiselämäni syvimmistäkin sopukoista, saattaisitte ehkä kutsua minua suoranaiseksi onnentytöksi. Onnentyttö...niinpä niin...se on kyllä tällä hetkellä tasan tarkkaan jotain aivan muuta, sillä mikään ei mielestäni ole lainkaan kohdallaan. Ja niin kauan, kun en saa kunnollista vastakaikua pyynnöilleni, se saa luvan pysyäkin sellaisena. En vain voi ollenkaan ymmärtää, miksi joudun ylipäätään sietämään tällaista, vaikka en ole kokenut tehneeni mitään pahaa tai väärää. No, mahdollisesti olen tahtomattani ajautunut sellaisiin asioihin, joista on seurannut vain ja ainoastaan väärinkäsityksiä. Tai sitten se on jotain aivan muuta, mutta mitä? Mutta miten voisinkaan tehdä asioita toisin, jos ei yksinkertaisesti ole mitään, mihin tarttua. Vai onko asia sittenkään näin?
En ole juuri puhunut tästä kenellekään, olen tainnut ehkä kerran mainita asiasta siskolleni muutama vuosi sitten. Nimittäin olin aikoinaan vankasti sitä mieltä, että en välttämättä menisi koskaan naimisiin, sillä näin välttyisin varmuudella ruokkimasta avioerotilastoja. Piti oikein tapahtua se suoranainen ihme, joka saisi sittenkin pääni jostain kumman syystä kääntymään. Ja kun sitten kohtasin hänet, olin aivan ällikällä lyöty omassa pääkopassani tapahtuneista muutoksista. Mutta...koska en aio mennä naimisiin kuin tasan kerran elämäni aikana, se on joko hän tai ei sitten kukaan muu. Muut mahdolliset kumppanini olisivat sitäpaitsi aika varmasti korkeintaan pelkkiä statisteja elämässäni.*naurua* Mutta ihan vakavasti puhuen...kyllä minun kohdallani se, että ylipäänsä suostun menemään naimisiin kenenkään kanssa, täytyy siihen aina löytyä joku todella pätevä syy. Ja haluaisinkin saada tietää, löytyykö sitä todellista syytä siihen ikinä, jos "juuri mitään" ei yksinkertaisesti tapahdu? Vuoristoradan lailla olen joutunut käymään melkoisen usein läpi kaikenlaisia tunnekuohuja, ja välillä, kun koen meneväni täydellisen sekaisin, käperryn pitkäksi toviksi kuoreeni. Juuri sen vuoksi pelkäänkin, että en löydäkään sitä todellista syytä koskaan, loppu siis riippuu nimenomaan vain ja ainoastaan hänestä.
Tämä saattaa kuulostaa todella sekopäiseltä touhulta, mutta käyn aina silloin tällöin päänsisäisiä keskusteluja hänen kanssaan, ja viimeisin kysymys, jonka häneltä kysyin, oli: "Mitä olet kaikkein eniten halunnut kysyä juuri minulta?" Loppuosa viimeisimmästä "keskustelusta" jääköön ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. ;-)
torstai 12. helmikuuta 2009
maanantai 2. helmikuuta 2009
Voimalla viiden miehen + yhden naisihmisenkin
Eilen se sitten viimein tapahtui, muutin lopullisesti pois opiskelukaupungistani. Ja voi Luoja sitä kaman määrää; mm. kymmenkunta banaanilaatikkoa sekä saman verran mustia, muovisia säkkejä matkasi kohti "uutta" asuinkaupunkiani. Muuttoapuna minulla olivat isäni, 3/4 pikkuveljistäni sekä isäni hyvä kaveri, perhetuttu jo vuosien takaa. Kaikki nuo tyypit ovat omalla tavallaan ihan hervottoman hulluja persoonia (eipä käynyt huoltsikalla aika pitkäksi niiden juttuja naureskellessani), mutta todella avuliaita tapauksia. Ja mitä tulee pikkuveljiini, olen aina halunnut sisarusparven vanhimpana näyttää heille mahdollisimman hyvää esimerkkiä, ja kai olen onnistunutkin siinä jollakin tapaa, vaikka en heitä kovin usein näekään. Onneksi isäni on aina pitänyt huolen siitä, että välit pikkuveljiini ovat kaikesta huolimatta pysyneet varsin hyvinä, ja sen huomaa nimenomaan siitä, että he ottavat aina salamannopeasti puhekontaktin meikäläiseen, vaikka edellisestä tapaamiskerrasta onkin kulunut jo tovi. Varsinkin nuorin veljistäni päästää välillä suustaan ihan uskomattomia juttuja. Joka tapauksessa en voi olla kuin kiitollinen tuolle viiden konkkaronkalle siitä, että he kestivät sen kamojen edestakaisen roudaamisen, ja vieläpä kaupungista toiseen. Isäni kuitenkin tokaisi häntä suur'urakasta kiitettyäni, että ei tästä millään kiitoksilla selviä.*naurua* No, sentään äitini keittämä kahvi kelpasi ainakin hänelle kaikeksi onneksi.
En yleensä jakele minkäänlaisia ulkonäköön tai ulkoiseen olemukseen liittyviä vinkkejä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä ikäänkuin vahingossa pudotettuani n. 7 kg, voin sanoa painonpudotusvinkeiksi riittävän liikunnan (mulle on toistaiseksi riittänyt pelkästään käveleminen paikasta toiseen) sekä pienet ruoka-annokset. Tosin nuo pieneksi jääneet ruoka-annokset eivät olleet mikään itsetarkoitus; päivittäisistä ruoka-annoksista ei vain tullut järin suuria, sillä halusin aina hoitaa syömiseni mahdollisimman nopeasti pois alta mm. opiskelukiireitteni vuoksi. Lisäksi vaihdoin yhdessä vaiheessa jälleen kerran pehmeät karkit imeskeltäviin ja koviin sellaisiin karkinhimoni kontrolloimiseksi. Ja hyvin homma on aina toiminut, ja säästyy hiukan rahaakin jatkuvalta makeistenostamiselta. En kuitenkaan kiistä sitä, että melkoisen rankka ja tapahtumarikas viime puolivuotinen olisi jotenkin vaikuttanut painoni putoamiseen, mutta se on vain arvailua. Kun syksyllä -07 painoni äkkiä nousi rajusti jättäen ihannepainoni täysin varjoonsa, ja sain keskivartalooni ihan riittävän suuren pompöösin, pelkäsin, että saanko kiloja jossain vaiheessa vielä lisääkin, mutta eivät edes jouluherkut saman vuoden jouluna saaneet painoani juuri enää nousemaan, ja se "homma" tyssäsi sitten siihen. Mutta nyt taas saadessani ihannepainoni yht'äkkiä takaisin, pelkään, menetänkö painoani vielä lisääkin. Nimittäin nyt kun katson itseäni, painoa ei kyllä saisi pudota enää yhtään enempää, mutta enää en halua lihota missään tapauksessa, sillä nyt tunnen olevani huomattavasti energisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ja se on tosi kuin vesi.
Mietin, että olisinko edes millään muotoa ollut valmis kirjoittamaan juuri tätä blogi-tekstiä, sillä tunnen tehneeni itsestäni melkoisen pellen muutaman viime viikon aikana tapahtuneiden juttujeni vuoksi. En vain voi sille mitään, että nyt tekisi mieleni ihan oikeasti painua maan kaikkein syvimpään rakoon, ja pysyä siellä niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta kaiken kokemani jälkeen täytyy todeta, että mitä siitä edes hyötyisin. Nuoresta iästäni huolimatta minulla on hämmästyttävän paljon elämänkokemusta, ja olen kokenut varsin runsaasti myös alamäkiä, mutta joiden ansiosta minusta on tullut joka kerta entistä vahvempi yksilö, enkä ole missään nimessä halunnut koskaan jäädä lopullisesti tuleen makaamaan. Ja olen vieläpä erittäin ylpeä kyvystäni ratkoa ongelmia, sillä se taito on auttanut minua puskemaan eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta mitä tehdä silloin, jos eteen tuleekin tällainen lauseke: 2+3=6? Jaa-a. No, ainakin tuon lausekkeen ansiosta olen päättänyt, etten tule koskaan enkä missään olosuhteissa katumaan tekemisiäni, mitä sitten olen ikinä tehnyt tai ikinä teenkin. Ja sitäpaitsi virheistään oppii aina, ainakin pitäisi oppia.
Vielä tähän loppuun hiukan Jussi-gaala -fiiliksiä: parhaimmat onnitteluni Dome Karukoskelle saamastasi ohjauspystistä (Tummien perhosten koti), ja spesiaalionnittelut Niko - Lentäjän poika -animaatiolle parhaan elokuvan Jussista. Juuri te olette Jussi-palkintonne ehdottomasti ansainneet. ;-)

keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Sanokaa Chiquita, kun haluatte hyvää
Tänään shoppailukierrokselta vihdoin ja viimein alkuillasta palattuani olivat molemmat käteni yhtä höttöä. Tuli nimittäin kanniskeltua pitkin kaupunkia paria tyhjää banaanilaatikkoa, ei mitenkään mieltäylentävää puuhaa. Oli vain pakko nähdä hiukan vaivaa niiden vuoksi, koska systerini täältä opiskelukaupungistani reilu pari vuotta sitten muutettuaan (valmistui silloin pukuompelijaksi/pukeutumisneuvojaksi paikallisesta vaatetusoppilaitoksesta) ei sitten palauttanutkaan "lainaamiaan" laatikoita minulle takaisin. En kuitenkaan antanut hänelle kaikkia boxejani, vain muutaman. Eli kyllä, banaanilaatikko = muuttolaatikko, todella käteviä nimenomaan muuttamista ajatellen, yhdestä ruokakaupasta ne hain, eikä maksanut mitään. Lisäksi tuli hommattua vaatteitteni survomista varten mustia (jäte)säkkejä ja säkkien sitomiseen valkoista narua, ne taas yhestä halpiskaupasta. Eli alennusmyynneissä juoksemisesta ei tällä kertaa ollut tietoakaan. Ja sellaiset ovat ainakin mun kohdalla jo aika pitkälle ohi tällä erää, sitäpaitsi olen vuosi vuodelta alkanut yhä enemmän inhoamaan kaikenlaista ostohysteriaa, vaikka munhan se pitäis jaksaa juosta kaikenmaailman tarjousten perässä. Mutta aina ei vain yksinkertaisesti jaksa, eikä tarvitsekaan, on sitten nuori tai ei.
Perjantaina alkaa järjestyksessään jo kolmannen kerran valtakunnallinen Levyale -kampanja, jota ajattelin kuitenkin ainakin hiukan näin sillä silmällä tsekata. Edellisinäkään kertoina en ole ostanut kyseisen kampanjan aikana kuin varmaan ehkä kaksi levyä, en siis edelleenkään aio mennä virran vietävänä. Eli olen aikalailla vastarannan kiiski henkeen ja vereen myös siinä, mitä tulee musiikkiin, ei se yleensä ole hinnoista kiinni. Laatu ratkaisee, aina. Ja toki mieltymyksetkin.
Vaikka kaikenlaisia valmisteluja sitä onkin nyt päällänsä, niin tulinpahan tänään kaiken hässäkän keskellä löytäneeksi erään tavaratalon levyosaston poistohyllystä Tyttö sinä olet tähti -leffan soundtrackin, joka nyt viimeistään oli hommattava ennen sen mahdollista karkuunlähtöä. Ajattelin nyt sitten samaisen levyn hengessä laittaa näkyville Tuubista löytämäni Elämä kantaa -biisiä kuljettavan Tsot -klipin, jossa lavalla liikuskelee filkassa häröilevän Kärkiryhmä -yhtyeen jäseniä, mm. Isukki (Eero Milonoff) ja Kondis (Joonas Saartamo).
Kun kerran alkupuhteiksi pääsin kertomaan eräällä tavalla banaaneista, niin viime viikolla satuin näkemään juuri bansku-aiheisen unen. Elikkäs...söin yhtenä yönä sattumoisin juuri un plátano'a, ja myöhemmin sitten nukahdettuani...unessani söin jälleen banaania, ja joku, joka oli edessäni, kysyi: "Ovatkos banaani-asiat kunnossa?" Vastasin: "No viime yönä söin yhden sellaisen." Että se etelän hetelmistä...huh. ;-)

maanantai 29. joulukuuta 2008
Pänniäkö vaiko eikö pänniä?
Viimeksi kuun alussa, kun kirjoitin blogi-tekstiä (Belle's blog), olin silloinkin kipeänä. Tällä kertaa mulla on vaihteeksi aika ärhäkkä lenssu, joka onnistui puhkeamaan la-illalla (joku siis tartutti mut aika varmasti jouluaattona, kiitos vain hänelle oikein kovasti). Onhan tää todella säälittävää, etten tunnu puhuvan blogi-teksteissäni usein heti alkutekijöiksi juuri muista kuin ikävistä asioista, mutta sitähän tää just onkin, että saa joskus purettua kaikki ikävät asiat, esim. juuri blogin avulla, lähestulkoon pois mielestä. Kyllähän se on kivaa puhua blogeissani positiivisistakin jutuista, mutta vähänkin negatiiviset asiat ovat niitä, jotka useimmiten laittavat ensin kirjoittamaan. No, aloitetaan...
Heti kärkeen pääsen siis kiroamaan kykyäni sairastua juuri silloin, kun ei pitäisi, tällä kertaa juuri sopivasti loman aikana. Joka tapauksessa...mä nukuin aika paljon joulunpyhien aikana, joten viruksen tarttuminen taisikin olla syy jatkuvaan väsymykseen. Ja uudenvuoden vaihtumista "juhlistan" sitten mahdollisesti sängyn pohjalla...tai ainakin sisätiloissa, kun ulkoilemaan ei kuitenkaan pääse, korkeintaan jaksaa käydä lähikaupassa. Aika laihana lohtuna on se, että äidillänikin tuntuu olevan sama vaiva, mutta hän taas jaksaa edes sen verran mua enemmän, että lähtee normaalisti ma-aamuna töihin (ja muinakin aamuina ennen vuodenvaihdetta). Ja tämäkö on siis meille kiitokseksi siitä, että pikkusysterini sai sittenkin ansiostamme joululahjaksi kaipaamansa iPodin, tosin pari päivää aatosta jälkijunassa, mutta kuitenkin. Hyvä puoli tässä koko hommassa taas on kuitenkin se, että ensi tammikuu on itselleni niin huipputärkeä kuukausi, ettei sen aikana edes parane sairastella (paitsi pari ekaa päivää taitaa kuitenkin mennä vielä flunssan merkeissä). Ja juuri se ajatus lämmittää erityisen kovasti mieltäni.
La-aamupäivällä, kun sitten suuntasimme äitini kanssa mp3-soitinostoksille, niin muistelin sanoneeni äidilleni melko tarkkaan tasan vuosi takaperin, miten tunnen vuoden 2008 läsnäolon niin voimakkaasti. Ja uskomatonta, mutta totta, harvinaisen hurja vuosi on tottavie takanapäin. Sen lisäksi, että myös muistutin äitiäni viimevuotisesta lausahduksestani, sanoin siihen vielä perään, että vuosi 2009 on ehdottomasti minun vuoteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Anyway...silloin, jos olen täysin varma jostakin asiasta, tulee usein sanottua se aina jollekin ääneen. Ja jos joku asia onkin varma, niin nimenomaan se, eikä mikään muu tunnu tällä hetkellä yhtä varmalta. Paitsi...*hymyilyä*
Jos jokin asia taas ei ole lämmittänyt tänä jouluna mieltäni yhtään, on lähipiirissäni juuri sopivasti joulun alla sattunut varsin eriskummallinen sanasota. Joskus on otettu äidin kanssa aika kovillekin ottavia matseja, mutta tällä kertaa vastakkain olivatkin vaihteeksi äitini ja hänen äitinsä...todella huippua. Jos nuo kaksi siis joskus ottavatkin yhteen, niin se johtuu varmaankin aina siitä, että äitini ei ole koskaan ollut isoäitini suosikki viiden lapsen sisarusparvesta. Mutta yksi enoistani on taas ollut sitä aina, ja juuri kummisetäni on kyseisestä sisarusparvesta edelleen se, jolla usein tuntuu menevän rahallisesti melkoisen hyvin. Ja on vieläpä käynyt lähimmistä sukulaisistani eniten matkoilla. Ja äitini on jo lopen kyllästynyt siihen tosiasiaan, ettei mummini mistään muusta usein tunnu juuri puhuvankaan kuin kummisetäni (+ hänen lastensa) tekemisistä. En ole koskaan pitänyt sanasta "lempilapsi", enkä tykännyt puhua raha-asioista, mutta...että vielä vanhemmallakin iällä kaksi sukupolvea viitsivät olla nokat vastatusten. En vaan ymmärrä, en tule ehkä koskaan ymmärtämäänkään, mutta sellaista se voi aivan hyvin olla paremmissakin piireissä.
Ehkäpä tässä kohtaa on viimein hyvä hetki rauhoittua, ja syventyä kuuntelemaan aika nopeasti maailmanmaineeseen noussutta, ja varsin poikkeuksellistakin yhtyettä, joka kulkee nimellä The Priests. Joten tsekatkaapa alla oleva biisi ensin ennen kuin jatkan jutteluani (ja varokaa sitten tuossa kuvassa mainittua sivustoa, kiitos).
Oliko kenties kappaleen melodiassa jotakin tuttua? Kylläpä vain, Sibeliuksen Finlandiahan se on, vokaalisovitus tosin kulkee nimellä Be Still My Soul. Mutta juuri tuo biisi sai minut ostamaan tämän irkkupappitrion täydellisyyttä hipovan, Suomessakin kultaa myyneen debyytin. Ja kuuluupa kyseinen, platan päätöskipaleena oleva teos oikein kolmikon suosikeihin. Joulupäivänä olisi tullut telkusta melkoisen komeakin paketti - The Priests -dokkari + konsertti heti perään - tästä uudesta ilmiöstä, mutta en sitten tullut katsoneeksi kuin vain pienet osat dokkarista sekä Armagh'n katedraalissa, Pohjois-Irlannissa syyskuussa taltioidusta, varsin komealta kuulostaneesta konsertista. Onneksi konserttia tsekatessani korviini (ja silmiinikin) osui juuri tuo "Finlandia -tribuutti", sillä sen jälkeen olin aivan myytyä tyttöä. Huh, on se vaan niin käsittämätöntä olla koukussa pappeihin. Syy on kai siinä, että he ovat ennen kaikkea aitoja, eivätkä millään tavalla sliipattuja Idol-Cowellin suojattikvartetin tapaan. Joten vapise, Il Divo, täältä tulee The Priests!
Yksi merkki uudenvuoden vaihtumisesta on ainakin mun kohdalla tietokoneeni virusturvan vaihto. Virusturva, niinpäniin...olispa olemassa sellaisiakin ohjelmia, jotka suojelis niiltä oikeiltakin viruksilta, ettei tarvis juuri loman aikana sisällä kärvistellä. Haha. ;-)
Päivitys, 29.12.2008, ilta:
Illan aikana tuli tieto, että Briteissä The Priests -pitkäsoitto on nyt myynyt peräti nelinkertaista platinaa. Aivan mahtavaa! :-)

torstai 13. marraskuuta 2008
Kerran eräänä päivänä...
Olin eilen aivan haltioissani, kun sain käsiini juuri sinä päivänä julkaistun Once -leffan dvd:n. Kyseessä on hyvinkin erilainen, mutta uskottava rakkauskertomus, jota todella hieno ja kaunis musiikki kantaa halki tarinan. Suorastaan ihastelen sitä, kuinka aidontuntuisia yksilöitä filmin kaikki hahmot ovat, että se suorastaan liikuttaa. Ja vielä musasta puhumattakaan, sillä elokuvan kaikki biisit ovat tehneet sen pääosienesittäjät eli Glen Hansard ja Markéta Irglová, myös tosielämän rakastavaiset. The Swell Season -yhtyeen varsin loistelias kaksikko nousi todelliseen maailmanmaineeseen Once:n myötä, eikä ihme, sillä tuntuu nimenomaan siltä, että heidän yhteistyönsä on todella saumatonta, aidosti. Parhaillaan maailmankiertueesta nauttiva pariskunta (huomenna koittaa suureksi harmikseni loppuunmyyty Hesan keikka Vanhalla Ylioppilastalolla, hieno homma joka tapauksessa) sai kaikkien, jopa heidän itsensä, suureksi yllätykseksi viime Oscar -gaalassa pystin vuoden parhaasta laulusta. Vaikka muistelen katsoneenikin yhtyeen gaala-esityksen, he jäivät silti sen jälkeen pienoiseen unholaan omassa pääkopassani...kunnes nyt syksyllä törmäsin (jälleen) elokuvan soundtrackiin, jonka erityisesti palkittu Falling Slowly -kappale jätti varsin pysyvän jälkensä minuun. Siksi hieman harmittelin sitä, etten enää ennättänyt käydä katsomassa Once:a leffateatterissa, joten oli vain odoteltava videojulkaisua. Joka tapauksessa filmi kuuluu nyt ehdottomiin suursuosikeihini, siitä ei epäilystäkään. ;-)
Once / MySpace & The Swell Season / MySpace
Falling Slowly -musavideo (blogin tila näyttää loppuvan äkisti kesken, sorry)
perjantai 24. lokakuuta 2008
Yöjuoksulla ajatusten voimalla
Eiköhän nyt ole jälleen pikku kirjoittelun paikka. Syysloma on mulla parhaillaan menossa, ja ihan hyvillä fiiliksillä varusteltuna. Jokunen tovi sitten YLETV1 -kanavalla näytettiin elokuva Kaikki rakastavat Juliaa (Being Julia, 2004), jonka pääosassa loistaa American Beauty -leffastakin tuttu Annette Bening. Tosin olen lähinnä vain surffailut netissä viimeisen muutaman tunnin aikana, joten pätkä jäi kylläkin melkoisen vähälle huomiolle. Jotenka teatterimaailmaan sijoittuva filkka pitää siis varmaankin katsastaa joskus sitten paremmalla ajalla.
On se vaan kummallista, ettei yhdeltä lähimmäiseltäni heru useimmiten sitä kaipaamaani kunnollista tukea. Mutta...on ollut pariinkin otteeseen puhetta siitä, että muuttaisin joksikin aikaa hänen luokseen joulukuun loppuun mennessä, koska opintoni amk:ssa ovat loppusuoralla, ja päättötyöni taitaa siinä vaiheessa olla jo aika pitkälle saatu valmisteltua ensi kevään loppuspurttia ajatellen, mikäli siis aikataulussa pysytään. Mutta...eilen illalla ärsytyskynnystäni koeteltiin jälleen kerran, kun äskenmainittu lähimmäiseni puhui erään toisen lähimmäiseni kanssa puhelimessa, ja eräällä tavalla suunnittelivat lähitulevaisuuttani antamatta minun juurikaan osallistua keskustelun kulkuun, ja kysymättä minulta mitään ensin. Ja tietenkin ahdistuin todella paljon sellaisesta. Ajattelinkin siinä vaiheessa, että miten jotkut kehtaavat, ja syyttävän sormen osoitan varsinkin ensinmainitun lähimmäiseni suuntaan. Eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun muut immeiset suunnittelevat tekemisiäni puolestani, ja joka kerta joudun haraamaan vastaan, kuten tälläkin kertaa. Ja joka kerta olen saanut takaisin varsin yrmeän vastalauseen ilman anteeksipyyntöä. Enkä todellakaan usko, että minun parastanihan tässä ajatellaan, sillä sitä se ei missään tapauksessa ole. Minuun on nimittäin aina suhtauduttu näiden edellämainittujen lähimmäisteni toimesta niin, kuin olisin joku ihmeen invalidi, joka mukamas ei osaa hoitaa kunnolla omia asioitaan. Ja usein olen ainakin yrittänyt tehdä muille selväksi sen, että olen ihan pienestä pitäen osannut olla omien juttujeni suhteen harvinaisen omatoiminen tapaus. Mutta ei, kuuroille korvillehan se auttamatta menee. Voi s*****a sentään!!! Usko omaan itseensä tässä alkaa kohta taas horjumaan, ja se kyllä ottaa todellakin päähän. Ja kyllä se on jo aikaa sitten huomattu, miten muiden sanelemat neuvot ovat aika useinkin johdattaneet minut täydelliseen umpikujaan, tosin minulla nyt sattuu vain olemaan sellaisia sukulaisia, joiden neuvomistyyli on ennemminkin toisten elämien ohjailua, koska eivät tunnu omassa elämässään muuta tekemistä keksivän. Luotan kuitenkin edelleen siihen, että kaikki asiat tapahtuvat aina omalla painollaan, kuten tähänkin asti. No, siinä suhteessa minua on ainakin onnistanut.
Vaikka minulla onkin välillä melkoisen sotkuiset siteet pariin sukulaiseeni, osaan silti olla todella onnellinen kaikista varsin rakkaista ystävistäni, joilla on ikuinen paikka sydämessäni olemassa heitä varten. Heistä on usein ollut aivan valtava tuki kaiken hässäkän keskellä, ja yksi heistä on erityisesti hienoilla teoillaan aikaansaanut minussa aivan valtavasti muutoksia, joilla uskon olevan melkoisen pysyviäkin vaikutuksia koko loppuelämääni ajatellen. En voi siis kuin kiittää häntä siitä, että hän on todellakin olemassa juuri minua varten, ja siksi usein tuntuukin siltä, että hänelle minun ajatukseni ovat nykyisin ehkä jopa hänen omia ajatuksiaan tärkeämpiä. Kyllä se silti olisi varsin mukavaa kuunnella edes joskus häntäkin, sillä en voi millään uskoa, ettei hänen ajatuksillaan olisi minulle juurikaan mitään merkitystä. Ja sitäpaitsi hän on osunut aivan naulankantaan siinä, että olen (läpeensä) aito ihminen eikä minulla ole (tippaakaan) taka-ajatuksia. Ja jos nuo asiat osaa varsin nopeasti tiedostaa, loppu on enemmän tai vähemmän selvää pässinlihaa, sillä teeskentelijää minusta saa hakemalla hakea. Kunpa olisikin aina niin, että ihminen kelpaisi muille sellaisena kuin on, ainakin omalla kohdallani se toive onkin lähes kokonaan toteutunut, ja osaan olla siitä todella iloinen.
Häh?! Joko ne mun salmiakit ennätti loppua? ;-)

maanantai 15. syyskuuta 2008
Elämää jos jonkinlaista
Viime aikoina olen melkoisen usein ihmetellyt sitä, miten ihmeessä pystyn pitämään useita lankoja käsissäni yht'aikaa kaiken aikaa, niin yksityiselämäni kuin opintojenikin suhteen. Toisinaan kyllä tuntuu siltä, että olen asettanut itselleni ehkä hieman liikaakin paineita harteilleni, mutta elämäni nykytilanteen huomioonottaen ei ole hirveästi vaihtoehtoja toimia muulla tavalla. Erityisesti juuri valmistumisen lähestyessä stressinsietokykyni on jatkuvasti koetuksella. Silti oloni on ollut enimmäkseen kumman levollinen, vaan ei huoleton, ei missään tapauksessa, sillä eihän kenelläkään opiskelijalla ole varaa elää löysin rantein, jos mielii valmistua suht koht ajallaan. Oma asenteeni on kuitenkin aina opiskelun suhteen ollut se, että kun olen kerran leikkiin lähtenyt, leikki myös kestetään kunnialla loppuun asti. Oikeastaan kertaakaan ei ole siis tehnyt mieli keskeyttää, koska eteen ei ole tullut mitään järkevää syytä tehdä niin. Omaksi onnekseni.
Palasin koulunpenkille syyskuun alussa hieman jännittyneissä tunnelmissa, sillä heti kärkeen tehtävänäni oli haalia sellaisia kursseja, joiden avulla saan kootuksi kasaan loputkin opintopisteet, mutta toki valittavien kurssien täytyi olla myös riittävän mielekkäitä itselleni. Eikä sellainen siis todellakaan käynyt kädenkäänteessä, vaikka tämä syksy onkin nyt omaksi edukseni huomattavasti matikkapainotteisempi, kun taas vertaa aikaisempiin vuosiin, jolloin ei matematiikkaa juuri ollut näköpiirissä kuin kahteen eri osaan jaetun kurssin verran. Eli siis todella vähän. Mutta tällä hetkellä onneksi on tilanne sellainen, että alan pikkuhiljaa luottamaan siihen, että se himoittu paperinpala odottaa meikäläistä tuolla jossain, kunhan vain saan loputkin kurssit suoritetuksi itseäni tyydyttävällä tavalla. Ja tottakai jaloissa pyörii se ikuinen murheenkryyni: päättötyö. Vaikka olen kerran aikaisemminkin saanut sellaisen aikaiseksi, niin kyllä tämä tuleva pläjäys on jotain aivan muuta, seikka on saletti. Viime keväästä asti olen sitä päässäni pyöritellyt, mutta mitään konkreettista en ole vielä oikein ennättänyt saada aikaiseksi, vaikka tavoitteenani olikin työstää sitä kaiken muun ohessa. En vain yksinkertaisesti pysty pakottamaan itseäni kaikkeen mahdolliseen yhdellä kertaa, ei siihen pysty kukaan muukaan, mutta kaikki kuitenkin aikanaan. Niinhän se on.
Voihan pyhä jysäys...mä en ole varmaan tässä maailmankolkassa ainoa ihminen, jolla on tänä syksynä noussut niskakarvat pystyyn katsellessa kotimaan Big Brother -tonttujemme toilailuja. Välillä on jopa tuntunut siltä, että näiden vajaan kolmen BB -viikon aikana ei ole tullut kateltua juuri muuta kuin humalassa toikkarointia, nakuilua ja jopa jonkinsortin pehmop****a. Jo noiden perusteella voi hyvin päätellä, että juuri tämän BB -kauden touhuamiset ovat tähän mennessä olleet kilpailijoiden keskuudessa estottominta ikinä. Mutta eilen saimme kokea Suomen koko BB -historian ehdottomasti tunteikkaimman hetken, kun yksi suosikkiasukkaistani sai viimein tietää (asia oli ennättänyt olla tiedossa ulkomaailmassa jo useamman päivän ajan), että hänestä on tulossa isä. Andreasin avovaimo seisoi BB -talon pihalla pitäen käsissään muutamaa plakaattia, joiden avulla hän kertoi siipalleen hartaasti odotetusta raskaudesta. Andreas itse oli samaan aikaan aivan kuin "laboratoriohiiri" valkoisessa kylpytakissaan talon sisäpuolella, koska lasiovi oli ja pysyi kiinni, sillä varsinaisestihan BB -asukkaat eivät saa olla kosketuksessa ulkomaailmaan ennen kuin pääsevät talosta ulos. Miesparka oli tiedon saatuaan pyörtyä siihen paikkaan, eikä itkusta meinannut tulla loppua ensinkään. Eikä meinannut sillä hetkellä kyllä loppua meikäläiseltäkään saatika juontaja Vappu Pimiältä. Itkunsekaisin tuntein Andreas ennätti vielä sanoa "jag älskar dig" kihlatulleen ennen kuin autotallinoven tapainen verho laskeutui kokonaan alas. Sen jälkeen muut asukkaat päästettiin olohuoneeseen, jossa mies sai kertoa kaikille ilouutisensa. Ihme, ettei itseäni itketä vieläkin, niin uskomattoman herkkä hetki se oli. Tämänpäiväisessä jaksossa nuo samaiset happeningit tullaan näkemään vielä ainakin talon sisäpuolelta käsin uudelleen, joten ei sitten parane missata niin hienoja tapahtumia.
Tänään samaan aikaan BB:n ulostulon kanssa tulee MTV3:lta Bond -saagan Kun maailma ei riitä -leffa (The World Is Not Enough). Itse asiassa olin aika hämmästynyt, kun kyseisen leffan mainos pärähti viime viikolla ruutuun. Olin nimittäin vasta ihan äskettäin löytänyt erään about vuosikymmenen takaisen suosikkibändini vaivihkaa uudelleen, ja kyseinen bändi on samaisen Bond -rainan tunnarin esittänyt Garbage, jonka levyttämää 007 -leffabiisiä ei muistikuvani mukaan aikoinaan kovinkaan paljon suitsutettu, mutta kyllä leffan julkaisemisen aikoihin pidin ainakin itse biisistä kovastikin. Anyway, päätin hiukan leffasta innostuneena laittaa kotisivuilleni The World Is Not Enough -biisin videon, ja varsinkin, kun bändistä ei ole parina viime vuotena kuulunut juuri mitään. Toivottavasti ovat kuitenkin vielä elävien kirjoissa, sillä uusi matsku ei olisi yhtään pahitteeksi.
Meidän piti sitten hoitaa tänään yhdet oppitunnit kuka missäkin koulumme oppimisympäristön chatin avulla, mutta eihän tuo chat ainakaan mun kohdalla toiminut, kun ei ollut siihen minkäänlaisia oikeuksia. Ja tää asia piti olla hoidettu jokaisen samalla kurssilla olevan opiskelijan kohdalla jo viime viikolla. No, se niistä virtuaalikuva-analyyseistä. Saa nähdä, mitä tapahtuu viikon päästä noiden juttujen tiimoilta, kun normaalit tunnit taas jatkuvat.
Mutta...nyt nautinnollisia (ja kurkunpolttaviakin) hetkiä kuppikeiton parissa. ;-)

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)