Korvien kuumotusta

(Belle's blogin kanssa tuli jonkin verran teknisiä ongelmia, joten siksi jouduin siirtämään tämän tekstin tänne.)

Vko 10 piti minua otteessaan harvinaisen tunnepitoisella tavalla, todellakin. Olin vähällä jopa tehdä jotain sellaista, jonka olisin lopulta tehnyt aivan vääristä syistä. Ja voin sanoa tämän neuvona ihan kaikille, en siis ainoastaan itselleni: pakeneminen ei loppujen lopuksi auta yhtään mihinkään. Ja varsinkin, jos yrittää jotenkin paeta kohtaloaan, ei koskaan tule välttämättä tietämään, mitä todella tulee lopulta tapahtumaan. ...Anteeksi.

Muutama viikko sitten tuli säikähdettyä oikein pahemman kerran, kun kuuntelin nappikuulokkeilla musaa läppäristäni sohvalla maaten, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua ihan siltä kuin kuulokkeet olisivat alkaneet kai jollakin tapaa ylikuumeta, joten vedin ne sillä samaisella sekunnilla pois korvistani. Vaikka kuulokkeet olivat hankittu vasta viime vuoden kesällä, niin olivathan ne kieltämättä olleet mulla melkoisen kovassa käytössä, sillä kuuntelen musaa jommastakummasta Creativen mp3-soittimestani (tai pikemminkin lähinnä wma-soittimestani) oikeastaan ihan päivittäin ja vieläpä melko jatkuvalla syötöllä (juu, eli en siis ala sitä takuulappua etsimään). Nuo soittimet ovat mulle tosiaankin ihan kaikki kaikessa, joten kunnolliset ja varsinkin kunnolla toimivat kuulokkeet pitäävät olla aivan ehdoton välttämättömyys. Joka tapauksessa tuon kuulokkeiden eräänlaisen kipinöinnin jälkeen en ole edes kertaakaan koskenut samaiseen kuunteluhärveliin, mutta onneksi mulla olivat vielä tallessa "varakuulokkeet" eli mun uusimman soittimen mukana tulleet, ei niin hyvät vastaavat. Lauantaina sitten päätin vihdoin ja viimein satsata ihkauusiin nappikuulokkeisiin, ja täytyy todeta ykskantaan, että nämä uudet ovat jopa huomattavasti paremmat kuin edelliset. Suorastaan tajunnanräjäyttävät. Ja tällä kertaa vieläpä samaa merkkiä kuin mp3-soittimeni, edelliset olivat Philipsin. Ja mikä parasta, ne eivät musankuuntelun aikana päästä ääniä "kulkemaan ulos", eli vierustoverini säästyvät täysin ylimääräiseltä mökältä, mikä aika usein nappikuulokkeistakin lähtee, oli voluumi periaatteessa mikä tahansa. Ja kyllä, mua on porukat pari kertaa huomautelleet "häiriköinnistäni". Ihme, etteivät kanssamatkustajat esim. junareissujeni aikana ole koskaan sanoneet mulle mitään. No, nyt vaan tarttee ainoastaan kattoa, ettei mulla ala kuitenkaan voluumit nousemaan aina ihan liian korkealle just noiden uusien kuulokkeiden ansiosta, jotta vielä kuulisin ulkona kävellessäni riittävästi liikenteen eri ääniä. Viuh.

Sain tossa yhtenä päivänä viimein katottua todella ihastuttavan elokuvan nimeltään Juno (katsoin sen itse asiassa kahdessa osassa kahtena eri päivänä, todella järkevää). Siinä raskaana oleva, Juno-niminen teinityttö päättää lopulta antaa lapsensa adoptoitavaksi, mutta ihan kommelluksitta ei siitäkään hommasta oikein tulla selviämään. Leffa sai aikoinaan pienoisen kohun ympärilleen Junon alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin saaneen Diablo Cody'n menneisyyden tullessa julki, mutta eipä silti ne jutut ole elokuvan todella etevää juonenkulkua ja sanailua todellakaan himmentäneet. Filkka päättyy Junon ja lapsen biologisen isän yhteiseen musiikkihetkeen, jossa pariskunta esittää akustisilla kitaroillaan yhden elokuvassa esiintulevista biiseistä. Päätin leffankatselun loputtua kirjoittaa ylös kappaleen suomenkielisen käännöksen/sanoituksen, joka on siis tuossa alla. Kyllä kai ne teinitkin edes joskus tietävät, mistä oikein puhuvat.

Olet rakastaja joskus, ystävä aina
Vaikka joskus suru mieltäsi painaa
En voi keneenkään toiseen rakastua

On kirkko ja kirkontorni
Ei rakkaus ole yhtään korni
En voi keneenkään toiseen rakastua

Ei raivarit suhdettamme pilaa
Haluan suosiota, sinä lisää tilaa
En voi keneenkään toiseen rakastua

Yrität elää ihmisiksi
Rakastan sua juuri siksi
En voi keneenkään toiseen rakastua

Suutelen otsaan punan, varjoissa junan
Tuntuu ihanalta, sun jalat pettää alta
En voi keneenkään toiseen rakastua

Kivet, puut mulle anteeksi antaa
Miten voit kaunaa kantaa?
En voi keneenkään toiseen rakastua

En voi keneenkään toiseen rakastua

Rakastan vain sua

Ja Tuubista satuin vielä löytämään jonkinasteisen musavideon biisistä. Check it out. Very spooky.





"Ooh, Pete Parkkos -paitoja!", huudahti perjantaina yks ala-asteikäinen pikkutyttö samanikäiselle, tyttöpuoliselle kaverilleen paikallisen Anttilan TopTen -osastolla (on sitten parhaillaan keskusvaraston tyhjennysmyynnit menossa). Kyllä noi nuoremmastakin päästä olevat, pienet fanitytöt osaavat kanssa olla todella ihania idoliaan/idoleitaan kohtaan. Aika säväyttävä lause, vaikken en itse Parkkosen faniksi tunnustaudukaan. Hyvä lauluääni sällillä kuitenkin enivei on.

Ajoittaisen piiloblondin osa on kyllä kieltämättä välillä todella kova, se tässä on ihan hiljattain tullut jälleen todettua, myönnettäköön se karu tosiasia. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Miinusta:

Simo Frangén putosi jo heti ekana Tanssii Tähtien Kanssa -kisasta, vaikka hän pärjäsi kohtalaisen hyvin tangossa...todella kummaa. Mä tiedän kyllä, kenen olisi pitänyt oikeasti pudota Frangénin sijasta, mutta enpä paljasta henkilön nimeä tässä yhteydessä.

Plussaa:

Reikä seinässä on ihan mahtava tv-ohjelma. Nauroin aivan kippurassa. Kaikkea ne japsit keksivätkin.

Hattu tippui...

..., sanoi tossa yhtenä päivänä yks heebo (ei siis kuitenkaan minä), kun oli just ehtiny aloittaa appelsiinin päältäkuorimisen.*levittelee käsiään*

Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu Italian Milanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*

Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.



Lepää rauhassa, Åke Lindman.

Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.

Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)

Kahvin lumoissa

Olin jo vuosikausia kuvitellut olevani pelkästään tee-ihmisiä, mutta muutamien viime kuukausien aikana olen aivan kuin varkain alkanut juomaan normaalia enemmän tuota varsin katalaa, todellista piristysruisketta. Viime syksynä, kun vielä asuin opiskelukaupungissani, aloin käydä yhä enemmän paikallisessa Arnolds -kahvilassa (on tosin jo vuosikausia ollut lempikahvilaketjuni) lähinnä juomassa kupin cappuccinoa, ja usein ostin (ja ostan edelleenkin) siihen oheen myös donitsin. Ja kahvinjuonti vain jäi päälle, tosin juon kahvia korkeintaan vain kerran päivässä, sillä se ei todellisuudessa sovi kropalleni yhtään, koska yhdenkin kupillisen jälkeen saatan tulla vähän liiankin hermostuneeksi ja yliaktiiviseksi. Ja varsinkin silloin, jos onnistun juomaan sellaisen suht tyhjään vatsaan. Vielä muutama vuosi sitten, kun en kauheasti juonut kahvia, olin yhtenä perjantaisena kouluaamuna yksien tuntien aikana päättänyt kulauttaa alas ihan ok määrän kofeiinipläjäystä, mutta myöhemmin huomasin, ettei se ollutkaan kovin viisas teko. Nimittäin minulla oli vielä samana päivänä tiedossa yksi tentti, jonka aikana sitten tärisin kuin pieni haavanlehti. Ja sen jälkeen vannoinkin, etten enää koskaan ota edes muutamaa tuntia ennen tenttiä pisaraakaan kahvia. Enkä ottanutkaan koko loppuopiskelun aikana, oli se sen verran hirveä kokemus, vaikka äsken mainitsemani tentti menikin todella loistavasti parhaalla mahdollisella tavalla. Cappuccinon ohella minulle maistuu nykyisin yhä enemmän keitinkahvikin (ja edelleen maidolla) varsin hyvin (ja varsinkin, jos se keitetään Moccamasterilla...haha...kiitos kahvihullun äitini), mutta nyt noiden kahden rinnalle on viimeaikoina noussut myös suklaa-makukahvi, joka on tällaiselle suht suklaahullulle todellinen unelmajuoma kaikessa ihmeellisyydessään. Ja onkin selkeästi paras makukahveista (muita mm. hasselpähkinä ja kinuski). Mutta, joka tapauksessa tämä on varsin hieno alku varsin mukiinmenevälle blogi-tekstille.

Kaikilla on vähintäänkin yksi fobia, ja voin paljastaa, että itse pelkään jostain kumman syystä ainakin veitsiä. Ja oikeastaan ihan kaikenlaisia sellaisia (tosin se ei tarkoita sitä, ettenkö uskaltaisi koskea sellaisiin). Siksi inhoan sitä, kun äitini jättää niitä olohuoneen pöydälle lojumaan (mutta vain silloin, jos hän on syönyt esim. omenia), vaikka hän tietää varsin hyvin, että Sissi-kissa temppuilee samaisella pöydällä aina silloin tällöin. Niinä vuosina, kun Tupsu-kissamme oli vielä elävien kirjoissa, noteerasin yhtenä päivänä koulusta palattuani, että juuri kyseinen kissimirri (Sissi oli jäänyt päivän ajaksi ulos) oli selkeästi käyskennellyt keittiön työtasolla, sillä parkettilattiaan oli onnistunut uppoamaan todella terävä, kai eräänlainen hedelmäveitsi. Olikin melkoisen selkäpiitä karmivaa siinä katsella terävässä kulmassa törröttävää veistä, joka todella oli lattiassa kiinni. Ja kissa saikin kuulla kunniansa sen jälkeen, sillä niin vihainen olin tapahtuneesta, mutta pelkäksi torumiseksihan se vain lopulta taisi mennä. Mutta eihän vissiin oikein kukaan muu perheeni ihmisolennoista, ja varsinkin juuri äitini, tuosta opikseen kauheasti ottanut, kuten voi hyvin päätellä tämän kappaleen ekoista riveistä. Siitäkin huolimatta, vaikka oma valvova silmäni on usein lähettyvillä.

Kuorosota -ohjelma on tällä hetkellä yksi ehdottomia suosikkiohjelmiani, ei tosin kyllä liene mikään yllätys just mun kohdalla. Ja pidot senkuin paranee, sillä ensi sunnuntaina yhtenä osana on elokuvamusiikki, jota erityisesti odotankin todella innolla. Mikin kuorolla on biisinä Help! (elokuvasta Help!), Marionin kuorolla varsin viehko Lady Marmalade (leffasta Moulin Rouge!) ja Kotipellon kuorolla I Don't Want To Miss A Thing (filkasta Armageddon). Erityisesti tuo Kotipellon kuoron valinta sai minut hymyilyttämään sen vuoksi, että kuvittelin lähes jokaisen immeisen inhoavan kipaletta. No, ei se minusta niin kauhean huono biisi kuitenkaan ole, sillä vain on, sanotaanko nyt kaikista leffa-biiseistä jostain kumman syystä vain hiukan kyseenalainen maine. Mutta älkää vain minulta kysykö, mistä se johtuu, sillä en oikein tiedä sitä itsekään.

Olen enemmän tai vähemmän vuodesta -92 lähtien (eli kohta jo 17 vuotta) harrastanut karaokea, ja se on näin laulamista tosissaan rakastavalle todella loistavaa ajanvietettä. Biisi, jota olen laulanut julkisesti eniten (varmaankin parikymmentä kertaa), kuuluu "Suomen Céline Dionin", eli Erikssonin Annan, jättihitteihin. Sen jälkeen, kun olin laulanut kappaleen ensi kerran julkisesti, sanoi isäni minulle, että biisi sopii hyvin minulle, ja jossain vaiheessa iltaa hän sanoi senkin, että lauluäänessäni on oikeasti jotakin erikoista. Ja olinkin todella otettu isäni sanoista, sillä hän on hyvin rehellinen ja suorapuheinen varsinkin, mitä tulee musiikkiin. Ja siitä lähtien tuo alla oleva kipale onkin ollut yksi todellisista bravuureistani, ja sitä se on yhä tänäkin päivänä.

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin



Levyt, joita kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:

Anna Eriksson - Seurataan johtajaa (kokoelma)
Anna Eriksson - Sinusta sinuun

Mutta joo, ei kyllä juuri nyt tee mieli kahvia. ;-)

Kuka? Mitä? Häh?

Tuntui taas todella tarpeelliselta purkaa sydäntä tänne, en nyt vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään näitä asioita muulla tavalla. Eli...jos kertoisin teille yksityiselämäni syvimmistäkin sopukoista, saattaisitte ehkä kutsua minua suoranaiseksi onnentytöksi. Onnentyttö...niinpä niin...se on kyllä tällä hetkellä tasan tarkkaan jotain aivan muuta, sillä mikään ei mielestäni ole lainkaan kohdallaan. Ja niin kauan, kun en saa kunnollista vastakaikua pyynnöilleni, se saa luvan pysyäkin sellaisena. En vain voi ollenkaan ymmärtää, miksi joudun ylipäätään sietämään tällaista, vaikka en ole kokenut tehneeni mitään pahaa tai väärää. No, mahdollisesti olen tahtomattani ajautunut sellaisiin asioihin, joista on seurannut vain ja ainoastaan väärinkäsityksiä. Tai sitten se on jotain aivan muuta, mutta mitä? Mutta miten voisinkaan tehdä asioita toisin, jos ei yksinkertaisesti ole mitään, mihin tarttua. Vai onko asia sittenkään näin?

En ole juuri puhunut tästä kenellekään, olen tainnut ehkä kerran mainita asiasta siskolleni muutama vuosi sitten. Nimittäin olin aikoinaan vankasti sitä mieltä, että en välttämättä menisi koskaan naimisiin, sillä näin välttyisin varmuudella ruokkimasta avioerotilastoja. Piti oikein tapahtua se suoranainen ihme, joka saisi sittenkin pääni jostain kumman syystä kääntymään. Ja kun sitten kohtasin hänet, olin aivan ällikällä lyöty omassa pääkopassani tapahtuneista muutoksista. Mutta...koska en aio mennä naimisiin kuin tasan kerran elämäni aikana, se on joko hän tai ei sitten kukaan muu. Muut mahdolliset kumppanini olisivat sitäpaitsi aika varmasti korkeintaan pelkkiä statisteja elämässäni.*naurua* Mutta ihan vakavasti puhuen...kyllä minun kohdallani se, että ylipäänsä suostun menemään naimisiin kenenkään kanssa, täytyy siihen aina löytyä joku todella pätevä syy. Ja haluaisinkin saada tietää, löytyykö sitä todellista syytä siihen ikinä, jos "juuri mitään" ei yksinkertaisesti tapahdu? Vuoristoradan lailla olen joutunut käymään melkoisen usein läpi kaikenlaisia tunnekuohuja, ja välillä, kun koen meneväni täydellisen sekaisin, käperryn pitkäksi toviksi kuoreeni. Juuri sen vuoksi pelkäänkin, että en löydäkään sitä todellista syytä koskaan, loppu siis riippuu nimenomaan vain ja ainoastaan hänestä.

Tämä saattaa kuulostaa todella sekopäiseltä touhulta, mutta käyn aina silloin tällöin päänsisäisiä keskusteluja hänen kanssaan, ja viimeisin kysymys, jonka häneltä kysyin, oli: "Mitä olet kaikkein eniten halunnut kysyä juuri minulta?" Loppuosa viimeisimmästä "keskustelusta" jääköön ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. ;-)

Voimalla viiden miehen + yhden naisihmisenkin

Eilen se sitten viimein tapahtui, muutin lopullisesti pois opiskelukaupungistani. Ja voi Luoja sitä kaman määrää; mm. kymmenkunta banaanilaatikkoa sekä saman verran mustia, muovisia säkkejä matkasi kohti "uutta" asuinkaupunkiani. Muuttoapuna minulla olivat isäni, 3/4 pikkuveljistäni sekä isäni hyvä kaveri, perhetuttu jo vuosien takaa. Kaikki nuo tyypit ovat omalla tavallaan ihan hervottoman hulluja persoonia (eipä käynyt huoltsikalla aika pitkäksi niiden juttuja naureskellessani), mutta todella avuliaita tapauksia. Ja mitä tulee pikkuveljiini, olen aina halunnut sisarusparven vanhimpana näyttää heille mahdollisimman hyvää esimerkkiä, ja kai olen onnistunutkin siinä jollakin tapaa, vaikka en heitä kovin usein näekään. Onneksi isäni on aina pitänyt huolen siitä, että välit pikkuveljiini ovat kaikesta huolimatta pysyneet varsin hyvinä, ja sen huomaa nimenomaan siitä, että he ottavat aina salamannopeasti puhekontaktin meikäläiseen, vaikka edellisestä tapaamiskerrasta onkin kulunut jo tovi. Varsinkin nuorin veljistäni päästää välillä suustaan ihan uskomattomia juttuja. Joka tapauksessa en voi olla kuin kiitollinen tuolle viiden konkkaronkalle siitä, että he kestivät sen kamojen edestakaisen roudaamisen, ja vieläpä kaupungista toiseen. Isäni kuitenkin tokaisi häntä suur'urakasta kiitettyäni, että ei tästä millään kiitoksilla selviä.*naurua* No, sentään äitini keittämä kahvi kelpasi ainakin hänelle kaikeksi onneksi.

En yleensä jakele minkäänlaisia ulkonäköön tai ulkoiseen olemukseen liittyviä vinkkejä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä ikäänkuin vahingossa pudotettuani n. 7 kg, voin sanoa painonpudotusvinkeiksi riittävän liikunnan (mulle on toistaiseksi riittänyt pelkästään käveleminen paikasta toiseen) sekä pienet ruoka-annokset. Tosin nuo pieneksi jääneet ruoka-annokset eivät olleet mikään itsetarkoitus; päivittäisistä ruoka-annoksista ei vain tullut järin suuria, sillä halusin aina hoitaa syömiseni mahdollisimman nopeasti pois alta mm. opiskelukiireitteni vuoksi. Lisäksi vaihdoin yhdessä vaiheessa jälleen kerran pehmeät karkit imeskeltäviin ja koviin sellaisiin karkinhimoni kontrolloimiseksi. Ja hyvin homma on aina toiminut, ja säästyy hiukan rahaakin jatkuvalta makeistenostamiselta. En kuitenkaan kiistä sitä, että melkoisen rankka ja tapahtumarikas viime puolivuotinen olisi jotenkin vaikuttanut painoni putoamiseen, mutta se on vain arvailua. Kun syksyllä -07 painoni äkkiä nousi rajusti jättäen ihannepainoni täysin varjoonsa, ja sain keskivartalooni ihan riittävän suuren pompöösin, pelkäsin, että saanko kiloja jossain vaiheessa vielä lisääkin, mutta eivät edes jouluherkut saman vuoden jouluna saaneet painoani juuri enää nousemaan, ja se "homma" tyssäsi sitten siihen. Mutta nyt taas saadessani ihannepainoni yht'äkkiä takaisin, pelkään, menetänkö painoani vielä lisääkin. Nimittäin nyt kun katson itseäni, painoa ei kyllä saisi pudota enää yhtään enempää, mutta enää en halua lihota missään tapauksessa, sillä nyt tunnen olevani huomattavasti energisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ja se on tosi kuin vesi.

Mietin, että olisinko edes millään muotoa ollut valmis kirjoittamaan juuri tätä blogi-tekstiä, sillä tunnen tehneeni itsestäni melkoisen pellen muutaman viime viikon aikana tapahtuneiden juttujeni vuoksi. En vain voi sille mitään, että nyt tekisi mieleni ihan oikeasti painua maan kaikkein syvimpään rakoon, ja pysyä siellä niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta kaiken kokemani jälkeen täytyy todeta, että mitä siitä edes hyötyisin. Nuoresta iästäni huolimatta minulla on hämmästyttävän paljon elämänkokemusta, ja olen kokenut varsin runsaasti myös alamäkiä, mutta joiden ansiosta minusta on tullut joka kerta entistä vahvempi yksilö, enkä ole missään nimessä halunnut koskaan jäädä lopullisesti tuleen makaamaan. Ja olen vieläpä erittäin ylpeä kyvystäni ratkoa ongelmia, sillä se taito on auttanut minua puskemaan eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta mitä tehdä silloin, jos eteen tuleekin tällainen lauseke: 2+3=6? Jaa-a. No, ainakin tuon lausekkeen ansiosta olen päättänyt, etten tule koskaan enkä missään olosuhteissa katumaan tekemisiäni, mitä sitten olen ikinä tehnyt tai ikinä teenkin. Ja sitäpaitsi virheistään oppii aina, ainakin pitäisi oppia.

Vielä tähän loppuun hiukan Jussi-gaala -fiiliksiä: parhaimmat onnitteluni Dome Karukoskelle saamastasi ohjauspystistä (Tummien perhosten koti), ja spesiaalionnittelut Niko - Lentäjän poika -animaatiolle parhaan elokuvan Jussista. Juuri te olette Jussi-palkintonne ehdottomasti ansainneet. ;-)

Sanokaa Chiquita, kun haluatte hyvää

Tänään shoppailukierrokselta vihdoin ja viimein alkuillasta palattuani olivat molemmat käteni yhtä höttöä. Tuli nimittäin kanniskeltua pitkin kaupunkia paria tyhjää banaanilaatikkoa, ei mitenkään mieltäylentävää puuhaa. Oli vain pakko nähdä hiukan vaivaa niiden vuoksi, koska systerini täältä opiskelukaupungistani reilu pari vuotta sitten muutettuaan (valmistui silloin pukuompelijaksi/pukeutumisneuvojaksi paikallisesta vaatetusoppilaitoksesta) ei sitten palauttanutkaan "lainaamiaan" laatikoita minulle takaisin. En kuitenkaan antanut hänelle kaikkia boxejani, vain muutaman. Eli kyllä, banaanilaatikko = muuttolaatikko, todella käteviä nimenomaan muuttamista ajatellen, yhdestä ruokakaupasta ne hain, eikä maksanut mitään. Lisäksi tuli hommattua vaatteitteni survomista varten mustia (jäte)säkkejä ja säkkien sitomiseen valkoista narua, ne taas yhestä halpiskaupasta. Eli alennusmyynneissä juoksemisesta ei tällä kertaa ollut tietoakaan. Ja sellaiset ovat ainakin mun kohdalla jo aika pitkälle ohi tällä erää, sitäpaitsi olen vuosi vuodelta alkanut yhä enemmän inhoamaan kaikenlaista ostohysteriaa, vaikka munhan se pitäis jaksaa juosta kaikenmaailman tarjousten perässä. Mutta aina ei vain yksinkertaisesti jaksa, eikä tarvitsekaan, on sitten nuori tai ei.

Perjantaina alkaa järjestyksessään jo kolmannen kerran valtakunnallinen Levyale -kampanja, jota ajattelin kuitenkin ainakin hiukan näin sillä silmällä tsekata. Edellisinäkään kertoina en ole ostanut kyseisen kampanjan aikana kuin varmaan ehkä kaksi levyä, en siis edelleenkään aio mennä virran vietävänä. Eli olen aikalailla vastarannan kiiski henkeen ja vereen myös siinä, mitä tulee musiikkiin, ei se yleensä ole hinnoista kiinni. Laatu ratkaisee, aina. Ja toki mieltymyksetkin.

Vaikka kaikenlaisia valmisteluja sitä onkin nyt päällänsä, niin tulinpahan tänään kaiken hässäkän keskellä löytäneeksi erään tavaratalon levyosaston poistohyllystä Tyttö sinä olet tähti -leffan soundtrackin, joka nyt viimeistään oli hommattava ennen sen mahdollista karkuunlähtöä. Ajattelin nyt sitten samaisen levyn hengessä laittaa näkyville Tuubista löytämäni Elämä kantaa -biisiä kuljettavan Tsot -klipin, jossa lavalla liikuskelee filkassa häröilevän Kärkiryhmä -yhtyeen jäseniä, mm. Isukki (Eero Milonoff) ja Kondis (Joonas Saartamo).



Kun kerran alkupuhteiksi pääsin kertomaan eräällä tavalla banaaneista, niin viime viikolla satuin näkemään juuri bansku-aiheisen unen. Elikkäs...söin yhtenä yönä sattumoisin juuri un plátano'a, ja myöhemmin sitten nukahdettuani...unessani söin jälleen banaania, ja joku, joka oli edessäni, kysyi: "Ovatkos banaani-asiat kunnossa?" Vastasin: "No viime yönä söin yhden sellaisen." Että se etelän hetelmistä...huh. ;-)

Pänniäkö vaiko eikö pänniä?

Viimeksi kuun alussa, kun kirjoitin blogi-tekstiä (Belle's blog), olin silloinkin kipeänä. Tällä kertaa mulla on vaihteeksi aika ärhäkkä lenssu, joka onnistui puhkeamaan la-illalla (joku siis tartutti mut aika varmasti jouluaattona, kiitos vain hänelle oikein kovasti). Onhan tää todella säälittävää, etten tunnu puhuvan blogi-teksteissäni usein heti alkutekijöiksi juuri muista kuin ikävistä asioista, mutta sitähän tää just onkin, että saa joskus purettua kaikki ikävät asiat, esim. juuri blogin avulla, lähestulkoon pois mielestä. Kyllähän se on kivaa puhua blogeissani positiivisistakin jutuista, mutta vähänkin negatiiviset asiat ovat niitä, jotka useimmiten laittavat ensin kirjoittamaan. No, aloitetaan...

Heti kärkeen pääsen siis kiroamaan kykyäni sairastua juuri silloin, kun ei pitäisi, tällä kertaa juuri sopivasti loman aikana. Joka tapauksessa...mä nukuin aika paljon joulunpyhien aikana, joten viruksen tarttuminen taisikin olla syy jatkuvaan väsymykseen. Ja uudenvuoden vaihtumista "juhlistan" sitten mahdollisesti sängyn pohjalla...tai ainakin sisätiloissa, kun ulkoilemaan ei kuitenkaan pääse, korkeintaan jaksaa käydä lähikaupassa. Aika laihana lohtuna on se, että äidillänikin tuntuu olevan sama vaiva, mutta hän taas jaksaa edes sen verran mua enemmän, että lähtee normaalisti ma-aamuna töihin (ja muinakin aamuina ennen vuodenvaihdetta). Ja tämäkö on siis meille kiitokseksi siitä, että pikkusysterini sai sittenkin ansiostamme joululahjaksi kaipaamansa iPodin, tosin pari päivää aatosta jälkijunassa, mutta kuitenkin. Hyvä puoli tässä koko hommassa taas on kuitenkin se, että ensi tammikuu on itselleni niin huipputärkeä kuukausi, ettei sen aikana edes parane sairastella (paitsi pari ekaa päivää taitaa kuitenkin mennä vielä flunssan merkeissä). Ja juuri se ajatus lämmittää erityisen kovasti mieltäni.

La-aamupäivällä, kun sitten suuntasimme äitini kanssa mp3-soitinostoksille, niin muistelin sanoneeni äidilleni melko tarkkaan tasan vuosi takaperin, miten tunnen vuoden 2008 läsnäolon niin voimakkaasti. Ja uskomatonta, mutta totta, harvinaisen hurja vuosi on tottavie takanapäin. Sen lisäksi, että myös muistutin äitiäni viimevuotisesta lausahduksestani, sanoin siihen vielä perään, että vuosi 2009 on ehdottomasti minun vuoteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Anyway...silloin, jos olen täysin varma jostakin asiasta, tulee usein sanottua se aina jollekin ääneen. Ja jos joku asia onkin varma, niin nimenomaan se, eikä mikään muu tunnu tällä hetkellä yhtä varmalta. Paitsi...*hymyilyä*

Jos jokin asia taas ei ole lämmittänyt tänä jouluna mieltäni yhtään, on lähipiirissäni juuri sopivasti joulun alla sattunut varsin eriskummallinen sanasota. Joskus on otettu äidin kanssa aika kovillekin ottavia matseja, mutta tällä kertaa vastakkain olivatkin vaihteeksi äitini ja hänen äitinsä...todella huippua. Jos nuo kaksi siis joskus ottavatkin yhteen, niin se johtuu varmaankin aina siitä, että äitini ei ole koskaan ollut isoäitini suosikki viiden lapsen sisarusparvesta. Mutta yksi enoistani on taas ollut sitä aina, ja juuri kummisetäni on kyseisestä sisarusparvesta edelleen se, jolla usein tuntuu menevän rahallisesti melkoisen hyvin. Ja on vieläpä käynyt lähimmistä sukulaisistani eniten matkoilla. Ja äitini on jo lopen kyllästynyt siihen tosiasiaan, ettei mummini mistään muusta usein tunnu juuri puhuvankaan kuin kummisetäni (+ hänen lastensa) tekemisistä. En ole koskaan pitänyt sanasta "lempilapsi", enkä tykännyt puhua raha-asioista, mutta...että vielä vanhemmallakin iällä kaksi sukupolvea viitsivät olla nokat vastatusten. En vaan ymmärrä, en tule ehkä koskaan ymmärtämäänkään, mutta sellaista se voi aivan hyvin olla paremmissakin piireissä.

Ehkäpä tässä kohtaa on viimein hyvä hetki rauhoittua, ja syventyä kuuntelemaan aika nopeasti maailmanmaineeseen noussutta, ja varsin poikkeuksellistakin yhtyettä, joka kulkee nimellä The Priests. Joten tsekatkaapa alla oleva biisi ensin ennen kuin jatkan jutteluani (ja varokaa sitten tuossa kuvassa mainittua sivustoa, kiitos).



Oliko kenties kappaleen melodiassa jotakin tuttua? Kylläpä vain, Sibeliuksen Finlandiahan se on, vokaalisovitus tosin kulkee nimellä Be Still My Soul. Mutta juuri tuo biisi sai minut ostamaan tämän irkkupappitrion täydellisyyttä hipovan, Suomessakin kultaa myyneen debyytin. Ja kuuluupa kyseinen, platan päätöskipaleena oleva teos oikein kolmikon suosikeihin. Joulupäivänä olisi tullut telkusta melkoisen komeakin paketti - The Priests -dokkari + konsertti heti perään - tästä uudesta ilmiöstä, mutta en sitten tullut katsoneeksi kuin vain pienet osat dokkarista sekä Armagh'n katedraalissa, Pohjois-Irlannissa syyskuussa taltioidusta, varsin komealta kuulostaneesta konsertista. Onneksi konserttia tsekatessani korviini (ja silmiinikin) osui juuri tuo "Finlandia -tribuutti", sillä sen jälkeen olin aivan myytyä tyttöä. Huh, on se vaan niin käsittämätöntä olla koukussa pappeihin. Syy on kai siinä, että he ovat ennen kaikkea aitoja, eivätkä millään tavalla sliipattuja Idol-Cowellin suojattikvartetin tapaan. Joten vapise, Il Divo, täältä tulee The Priests!

Yksi merkki uudenvuoden vaihtumisesta on ainakin mun kohdalla tietokoneeni virusturvan vaihto. Virusturva, niinpäniin...olispa olemassa sellaisiakin ohjelmia, jotka suojelis niiltä oikeiltakin viruksilta, ettei tarvis juuri loman aikana sisällä kärvistellä. Haha. ;-)

Päivitys, 29.12.2008, ilta:

Illan aikana tuli tieto, että Briteissä The Priests -pitkäsoitto on nyt myynyt peräti nelinkertaista platinaa. Aivan mahtavaa! :-)