Elämää puun ja kuoren välissä

Myönnettäköön se vihdoin ja viimein, olen elänyt jo aika pitkäänkin todellista kaksoiselämää. Tuikitavallisen, nuoren opiskelijatytön hahmon turvin olen tähän asti onnistunut jopa lähes kaikilta lähimmäisiltänikin aika hyvin salaamaan sen, millaiselle jalustalle minut todellisuudessa onkaan loppujen lopuksi asetettu. Vaikka samanlaista elämää tuskin kukaan muu elääkään (vain erään telkusta tutun fiktiohahmon elämä taitaa olla se kaikkein lähin vertailukohta, suuri yllätys itsellenikin), tietää jokainen kaksoiselämää elävä tai elänyt, ettei sellaisen elämän kanssa ole lainkaan leikkimistä. Eikä siihen kannata missään nimessä ryhtyä, jos psyykepuoltaan ei saa pidettyä lainkaan kunnossa fyysisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. Ja mitä juuri minunkaltaiseen ihmiseen tulee, niin on peräti melkoisen hämmästyttävää, että olen ylipäänsä jaksanut tätä kaikkea tähän asti aina välillä esilletulevista, ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Olen nimittäin aina kokenut olevani nimenomaan suunnannäyttäjän oikea käsi, en siis itse suunnannäyttäjä. Toisaalta nämä molemmat roolit tuntuvat vaihtavan aika usein keskenään paikkaa tilanteesta riippuen, mutta enimmäkseen sisäistän kyllä tuon ensinmainitun huomattavasti hallitummin.

Mutta millaisena ihmisenä sitten oikein pidänkään tätä todellista suunnannäyttäjää? No, muutamilla sanoilla sanottuna: äärimmäisen syvällisenä ihmisenä, jolla on aina sydän paikallaan. Voi kuitenkin aivan hyvin olla, että olen onnistunut opettamaan hänelle kaikenlaisia asioita elämästä ja elämisestä itsessään, huomioonottaen niin ylä- kuin alamäetkin. Olen joka tapauksessa todella iloinen siitä, että tämä kyseinen henkilö on kyennyt säilyttämään maanläheiset elämänarvonsa täydellisesti aikoinaan kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta. Lisäksi arvostan suuresti sitä pyyteetöntä rakkautta, jota hän on aina minua kohtaan osoittanut. Ja on osoittanut jo vuosikausia aina näihin päiviin asti. Minua todella lämmittää se seikka, että varsin ainutlaatuinen rakkaustarinamme tuntuu puhuttelevan, ja ehkä jopa koskettavankin monia ihmisiä. Kiitän nyt siis näin blogini välityksellä kaikesta saamastamme tuesta ja kannustuksesta. Eikä rakkauden sitä aitoa ja todellista voimaa sovi muutenkaan koskaan lähteä aliarvioimaan.

Nyt päätän jälleen nostaa esille yhden lempipuheenaiheistani, eli siis karaoken. Tosin tällä kertaa on kyse ihkauudesta keksinnöstä, nimittäin elokuva-karaokesta. Siinä immeiset pääsevät lausumaan repliikkejä parin minuutin pituisen leffapätkän pyöriessä taustalla. En tosin ole itse vielä päässyt testailemaan moista, mutta tiedossani on, että on koklattu ainakin Häjyt- ja Jäniksen vuosi -elokuvia sekä yhtä Pekka Puupäätä. Huomionarvoista on sekin, että ainakin yhdet skabat on ennätetty leffa-karaoken tiimoilta pitää, ja samaisen skaban kolmihenkiseen tuomaristoon kuului muun muassa mediatutkija Veijo Hietala. Hmm...en osaa sanoa, tulenko koskaan tarttuneeksi leffa-karaoke-mikkiin, sillä tää on vielä niin lapsenkengissä oleva juttu, ettei siihen ainakaan toistaiseksi juurikaan missään törmää. No, se nähdään sitten aikanaan.

Nauttikaa edes te siellä tästä Suomen kaikkien aikojen konserttikesästä, sillä minua tuskin tullaan näkemään yhdenkään konsertin katsomossa festareilla pyörähtelystä puhumattakaan erinäisistä syistä johtuen. Todella surullista omasta näkövinkkelistäni, mutta eiköhän tämä tästä, sillä keksin kyllä muita keinoja selvitäkseni pitkän ja ehkä jopa kuumankin kesän yli. Precis.

Voikaatten hyvin. ;-)

Siperia opettaa

Vietin lukiovuoteni synnyinkunnassani, ja on myönnettävä, että nautin lukiossa opiskelusta oikeastaan kaikkein vähiten. Lukiorakennustamme kutsuttiin (ja saatetaan varmaan kutsua yhä edelleenkin) juuri osuvasti nimellä Siperia, sillä lukiovuodet juuri siinä pytingissä olivat ainakin minulle aikalailla yhtä mongerrusta, toisaalta se mongertaminen oli aika kasvattavakin kokemus kaiken kaikkinensa. Mutta siis...jos en olisi koskaan käynyt niitä vuosia lävitse, en kykenisi edes arvailemaan, minkälainen elämäntilanne minulla nyt oikein olisikaan. Ja on ihan hyvä vaan, että asiat ovat menneet juuri näin, sillä ehkei sittenkään kaikkea kokemaansa pidä lähteä katumaan, vaikka aikaisemmin minusta on tuntunutkin juuri siltä. Precis.

Kirjoittelemista, rustaamista, skriivaamista tai vaikka tekstin tuottamista...ihan miten asian vain haluaa ilmaista, kun puhutaan kirjoittamisesta yleisellä tasolla. Ja multahan sellainen tuntuu luonnistuvan varsin hyvin, ainakin näppäillessäni päivittäin tietokoneeni näppäimistöä, mutta kun pitäisi alkaa kirjoittaa perinteistä kirjettä, niin siinä kohtaa vaikeudet alkavat, harmillista kyllä, tehdä tuloaan. Ja vaikka kyseessä olisikin aivan lyhyensorttinen viesti, niin siitäkin huolimatta. Nimittäin vähän aikaa sitten kirjoitin pitkästä aikaa kirjeen nimenomaan käsin, ja vieläpä lyhyen sellaisen, ja hyvä, etteivät hikikarpalot alkaneet nousta pintaan niinä hetkinä. Kaksi paperilappua taisin ennättää rypistää ennen kuin kolmas versio kirjeestäni viimein kelpasi. Eikä se ollut lopulta edes sillä käsialalla, jolla normaalisti kirjoitan. Kyse ei siis kuitenkaan ole siitä, ettenkö osaisi tuottaa sisältöä kirjettä kirjoittaessani, mutta olenkin huolissani käsialani todellisesta kunnosta. Itse asiassa olen kärsinyt jo vuosikausia "kirjoittamisvaikeuksista". Ja uskon vaikeuteni tekstiä käsin kirjoittaessani johtuvan juuri siitä, että olen tehnyt paljon erilaisia kirjoitusjuttuja lähes yksinomaan tietokoneella, jolloin käsinkirjoitetut kirjeet ovat lähes kokonaan jääneet paitsioon. Ja se on todella, todella sääli. Toivottavasti löydän ratkaisun ongelmaani sitten edes joskus, nyt vain "kirjoittamisvaikeuteni" tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ongelmilta.*syvä huokaus*

On kai aikamoisen hölmöä puhua vielä tämänkin ikäisenä tällaisista jutuista, mutta itse ainakin olin hirmu iloisella mielellä, kun pääsin nyt vapunpäivänä käväisemään tivolissa. Viime vuoden vapunaattona kipeytin toisen jalkateräni, ja sen takia jouduin viettämään koko silloisen vapun neljän seinän sisällä. Ja minua jopa syytettiin silloin vapun totaalisesta pilaamisesta, aivan käsittämätöntä touhua. En vain edelleenkään ymmärrä yhtään, kuinka joku saattoi olla minulle niin vihainen siitä, että halusin jäädä kipeän jalkani vuoksi sisälle, enkä lähtenyt siksi tivoliin. No, tivolialueelle viimein päästyämme passitin äitini melkein heti maailmanpyörään meitsi seuranaan. Ihan muuten hyvä idea sinänsä, siis tuo maailmanpyörä, mutta kun meillä kummallakin on jonkinasteinen korkeanpaikankammo. Samassa vaunussa oli lisäksemme neljästä teinitytöstä koostuva seurue, jonka yksi jäsenistä tärisi sen reissun aikana kuin pieni haavanlehti. Aika kammottavaa katseltavaa, sanon ma. No, ilmeisesti en siihen päivään mennessä sitten ollut vielä löytänyt vertoja omalle saatika äitini korkeanpaikankammolle. Maailmanpyörä-episodin jälkeen päätin sittenkin mennä vielä yhteen laitteeseen itekseni, äitiäni kun ei normaalisti juuri saada houkuteltua "vauhdin hurmaa" -laitteisiin. Nimi Speedo varmaankin kertoo jo kaiken. Tai sitten vastaavasti ei. Joka tapauksessa laitteesta noustuani tuntui ihan siltä kuin olisin ottanut yhden liikaa. Eli tuli siis otettua vahingossa yhdet "tivolikännit", ja vieläpä keskellä kirkasta päivää...haha. No...hyvä, että edes vatsa kesti sen kaiken. Sitäpaitsi siitä on jo aikaa, kun edellisen kerran olen käynyt minkäänsortin huvipuistossa, joten annettakoon tekoni anteeksi, eikös juu? Ai niin, täytyypi tunnustaa yksi asia...mä en osaa kiljua huvipuistolaitteissa. Kyllä, se on taito, jonka mä olen oikeasti aina halunnut omata, valitettavasti...hehe.

Jossain vaiheessa tivolin jälkeen päätin suunnata yhdelle...siis jäätelökojulle, josta ostin...aika hurjaa...peräti kahden pallon tötterön. Ja makuina mango-meloni ja rommirusina. Huh hah hei ja rommia pallo! ;-)

Kevät

Olen pitänyt ihan tarkoituksella hiukan taukoa bloggailusta, mutta eiköhän nyt ole taas pikku kirjoittelun paikka. On sen verran ajatuksia kierroksella pääkopassa.

Kevät lähti sitten viimein viime viikolla oikein kunnolla käyntiin, mutta tohdin vasta maanantaina vaihtaa talvipoponi siroihin, turkoosinvärisiin tossuihini. Olen parina viime vuotena ollut mieltynyt Boy-cot -merkkisiin kenkiin, tosin mulla on vasta kaksi paria sellaisia, joten olisi todella mukavaa, jos tänä vuonna löytyisi vielä kolmaskin tossupari kahden olemassaolevan seuraksi. Ja tietysti kenkien ulkoiset ominaisuudet merkkaavat mulle aina kanssa todella paljon, joten mikään helppo tehtävä se ei tietty missään tapauksessa ole. Sinänsä merkkituotteista on mun kohdalla aika hullua puhua, koska en yleensä ole uskollinen juuri millekään merkille ainakaan kuteista puhuttaessa, vaan käytännöllisyys on aikalailla kaiken a ja o, vaikken mä ihan mihin tahansa kangaspaloihin pukeudukaan. Mutta kerrankos sitä haksahtaa johonkin oikeasti todella mukavaan tapaukseen.

Eräässä blogi-tekstissäni (Belle's blog) kerroin viettäneeni aikaa äitini kodin parvekkeella kahvista ja vaniljajäätelöstä nautiskellen, vieläpä kevätauringon paisteessa. Ja viime viikonloppuna toistui rituaali lähestulkoon samana, tuli nimittäin syötyä vaniljapakettijäätelön sijaan mansikkapuikkoa, ja lisäksi maistoin ekan kerran aurajuustopatonkia, joka ilman muuta maistuu kaikkein parhaimmalta juuri tuoreena. No, tulipa vielä siinä ohessa luettua päivän aikana hommattuja viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Mutta siis...ainakin tuollaiset hetket ovat aina mulle yhtä luksusta, enkä sekuntiakaan niistä hetkistä vaihtaisi pois. Ja vielä sekin, että äitini kotitalo sijaitsee aika isonkin metikön kupeessa, ei tulisi mieleenikään asua parin kilsan päässä olevan keskustan ihmisvilinän keskellä. Eli kyllä luonnon rauhasta voi aivan yhtälailla nauttia kerrostalossakin asuessa, ja muutenkin tämä koko asuinalue on erittäin rauhallista sorttia. Precis.

Olen ihan pienestä asti digannut paljon kaikenlaisista palapeleistä, vaikka todella harvoin niitä kokoankin. Cleopatra-aiheinen (1000 palaa) kuuluu viimeisimpiin, parikin kuvaa siitä löytyy kuvablogistani. Mutta nyt mulla on taas pitkästä aikaa palapeli-vaihe päällä, ja vuorossa on 500 palaa sisältävä röykkiö, josta pitäisi muodostaa maineikkaan, alkujaan Australiassa syntyneen, mutta nykyisin Uudessa-Seelannissa asuvan ja työskentelevän valokuvaajan, Anne Geddesin, kuvaama otos yhdestä vauvasta. Eli kyseessä on siis henkilö, joka kuvaa lähes yksinomaan vastasyntyneitä maitopartoja mm. erilaisissa, mielikuvituksellisissa asuissa. Geddes, joka on tehnyt yhteistyötä myös laulullisen esikuvani, Céline Dionin, kanssa Miracle -proggiksen (2004) muodossa, on jo vuosia kuulunut ehdottomiin suosikkivalokuvaajiini. Joten voi siis varsin hyvin kuvitella, kuinka mieluinen kyseinen proggis minulle aikoinaan oli ja on yhä edelleenkin. Nostanpa tässä vielä samalla esille muutaman Googlen kuvahaun kautta poimitun Geddes-valokuvan. Ja nuo kaksi Céline-kuvaa voi bongata omilta Dion-fanisivuiltanikin. Parhaillaan kokoamastani palapelistä en kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt mistään kuvaa, mutta kattellaan.









Täytyy kai viimein tässä kohtaa ottaa puheeksi viimesunnuntainen Tanssii Tähtien Kanssa -jakso, jonka jälkeen tuli ihan sellainen olo, että "yllätysputoamisilta" ei tulla enää jatkossa todellakaan välttymään. Mahdollisesti tulemme skabassa näkemään vielä lisäksi "yllätysvoittajankin". Ja molemmat Miss Suomet (joiden kruunaamisvuodet sattuvat muuten olemaan 1958 ja 2008, eli siis tasan 50 vuotta välissä) onnistuivat vieläpä repäisemään sellaiset esitykset, ettei mitään rajaa. Ja Sormusten herra -leffatunnarin avulla saatiin vieläpä tämän kauden eka kymppi, mikä tuntuu itsestänikin todella, todella hyvältä. Kiitän todella hienosta kappalevalinnasta myös Wilsonin & Susan kohdalla, paremmin ei olisi voinut edes valita. Joka tapauksessa oikein hieno jakso kokonaisuudessaan, ei voi muuta sanoa. Ja pitäkää kivaa jatkossakin, eikös juu?

Kissan sain sitten viimein vietyä pari päivää sitten ulos auringonpaisteeseen, ja vieläpä kaarisillan toiselle puolen. Mutta, mutta...jo vuosikausia yksi varmimmista kevään merkeistä on meillä aina ollut Sissin kesäturkin esilletuleminen. Eli se tarkoittaa oikeastaan pelkkää itkua ja hampaidenkiristystä kissalta jatkuvasti lähtevien irtokarvojen vuoksi...hehe. No, ei tuollainen oikeasti kauhean kivaa ole, kun pitää olla koko ajan yltäpäältä kissankarvoissa, joten se ajatus ei todellakaan lämmitä meikäläistä, ainakaan mieltäni. ;-)

Onks mun naamas jotain vai?

Tää tekstirotla alkaa tällä kertaa hiukan normaalista poikkeavalla tavalla. Eli...aina yhtä uljas pääministerimme onnistui sitten repäisemään näin loppuviikosta oikein kunnolla. Joten onnea vaan, sillä sitä te todellakin tulette tarvitsemaan.

No, se mikä mua monesti risoo, on, että mua tuijotetaan aina ja joka paikassa, menen oikeastaan sitten minne ikinä tahansa. Torstaina, kun reissasin pendolla opiskelukaupungistani takaisin nykyiseen kotikaupunkiini (oli pakko asioida vaihteeksi koulullani), en voinut taaskaan välttyä ihmisten katseilta (menomatkalla opiskelukaupunkiini sain kuitenkin olla ihan rauhassa ja touhuta omiani). Eikä se voinut millään johtua siitä, että kuuntelin musaa mp3-soittimestani ihan riittävän voimakkaalla volyymillä, sillä muuten olisin sijoittanut ihan turhaan uusiin nappikuulokkeisiini muut ihmiset huomioonottaen. Käväisin vielä ennen paluuta kotikaupunkiini opiskelukaupunkini Arnolds -kahvilassa, jossa (ah, niin ihqun!) Suklaamakukahvin kanssa otin keltaisenvärisen Pääsiäisdonitsin (piirros samaisesta donitsista löytyy kahvilaketjun sivuston etusivulta). Junamatkan aikana tuli sitten aivan sellainen olo, että taskupeilillä olisi niinä hetkinä ollut todellakin tarvetta, eikä tää edes ollut ensimmäinen kerta, kun kuvittelen naamavärkkiini päässeen jotakin epämiellyttävää, tässä tapauksessa donitsinjämiä. Kotiin juuri ennen Salattuja elämiä palattuani kurkkasin sitten itteäni veskin peilistä, eikä naamassani näkynyt yhtikäs mitään, taaskaan. Mutta luulotautiseksi minua ei voi millään ainakaan haukkua, sillä tunnen sen todellakin aina nahoissani, jos minua tuijotetaan, eikä se yleensä ole yhtään mukava olotila. Ja kuka nyt tuijottelusta muutenkaan nauttisi? No, ehkä sitten joku muu, mutta en minä ainakaan. Heh...joskus, kun isäni katsoo minuun päin, useimmiten kysyn häneltä, että mitäs tuijotat. Hän sitten vastaa, että sua. Tyhmään kyssäriin tyhmä vastaus, jälleen kerran.

Mun äidillä on ens viikolla tiedossa synttärit, ja just viime aikoina on alkanu tuntua ihan siltä, että mitä enemmän ikää tulee, sen sottaisemmaksi sitä alkaa muodostua. Ja Sissin kohdalla aivan sama juttu. Mua alkaa kohta kyllästyttämään, kun aina viime kädessä se olen juuri minä, joka joutuu siivoamaan kummankin ne pahimmat sotkut. Toinen esim. jättää olkkariin jatkuvasti ruokailuvälineitään ja toinen taas esim. onnistuu aina levittelemään kissanhiekkaansa ympäri kämppää. Periaatteenani nimittäin on, että kukin saakoon itse siivota sotkunsa (kuitenkaan kissaa lukuunottamatta...haha), mutta sattumoisin juuri näissä olosuhteissa joudun ainakin toistaiseksi luopumaan periaatteestani. Tänään yritin juuri äitini sotkuisuuden vuoksi tehdä protestin, ja sanoa hänelle, etten se ole todellakaan minä, joka tällä kertaa valmistaa spaghettia, mutta koska minua ei huvittanut kinata asiasta enää sen enempää, päätin antaa periksi, ja suunnata pikku kiukunpuuskassa keittiöön. Mutta sanottakoon tähän kohtaan vielä yksi asia...katsokaakin edes te, että pidätte aina paikkanne kunnossa, oli ikä sitten oikeastaan mikä hyvänsä, ok? Ja ihan terveytennekin uhalla.

Lyhyesti voisin kommentoida hiuksenhienoa Lost In Translation -leffaa niin, että jos jotain juuri Japanissa haluaisin ehdottomasti tehdä, niin päästä laulamaan karaokea. Japsithan tuon huvin aikoinaan keksivätkin, joten täytyyhän sitä karaoken synnyinmaassa saada mahdollisuus kokea sekin ihme eräänlaisine elämyksineen.

Mutta voi hyvänen aika, missäs se neidon taskupeili sitten lopulta oikein luurasikaan?...No, kotiin jätetyssä pussukassa, tietysti. Mitä te sitten muuta tosiaan kuvittelitte? ;-)

Korvien kuumotusta

(Belle's blogin kanssa tuli jonkin verran teknisiä ongelmia, joten siksi jouduin siirtämään tämän tekstin tänne.)

Vko 10 piti minua otteessaan harvinaisen tunnepitoisella tavalla, todellakin. Olin vähällä jopa tehdä jotain sellaista, jonka olisin lopulta tehnyt aivan vääristä syistä. Ja voin sanoa tämän neuvona ihan kaikille, en siis ainoastaan itselleni: pakeneminen ei loppujen lopuksi auta yhtään mihinkään. Ja varsinkin, jos yrittää jotenkin paeta kohtaloaan, ei koskaan tule välttämättä tietämään, mitä todella tulee lopulta tapahtumaan. ...Anteeksi.

Muutama viikko sitten tuli säikähdettyä oikein pahemman kerran, kun kuuntelin nappikuulokkeilla musaa läppäristäni sohvalla maaten, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua ihan siltä kuin kuulokkeet olisivat alkaneet kai jollakin tapaa ylikuumeta, joten vedin ne sillä samaisella sekunnilla pois korvistani. Vaikka kuulokkeet olivat hankittu vasta viime vuoden kesällä, niin olivathan ne kieltämättä olleet mulla melkoisen kovassa käytössä, sillä kuuntelen musaa jommastakummasta Creativen mp3-soittimestani (tai pikemminkin lähinnä wma-soittimestani) oikeastaan ihan päivittäin ja vieläpä melko jatkuvalla syötöllä (juu, eli en siis ala sitä takuulappua etsimään). Nuo soittimet ovat mulle tosiaankin ihan kaikki kaikessa, joten kunnolliset ja varsinkin kunnolla toimivat kuulokkeet pitäävät olla aivan ehdoton välttämättömyys. Joka tapauksessa tuon kuulokkeiden eräänlaisen kipinöinnin jälkeen en ole edes kertaakaan koskenut samaiseen kuunteluhärveliin, mutta onneksi mulla olivat vielä tallessa "varakuulokkeet" eli mun uusimman soittimen mukana tulleet, ei niin hyvät vastaavat. Lauantaina sitten päätin vihdoin ja viimein satsata ihkauusiin nappikuulokkeisiin, ja täytyy todeta ykskantaan, että nämä uudet ovat jopa huomattavasti paremmat kuin edelliset. Suorastaan tajunnanräjäyttävät. Ja tällä kertaa vieläpä samaa merkkiä kuin mp3-soittimeni, edelliset olivat Philipsin. Ja mikä parasta, ne eivät musankuuntelun aikana päästä ääniä "kulkemaan ulos", eli vierustoverini säästyvät täysin ylimääräiseltä mökältä, mikä aika usein nappikuulokkeistakin lähtee, oli voluumi periaatteessa mikä tahansa. Ja kyllä, mua on porukat pari kertaa huomautelleet "häiriköinnistäni". Ihme, etteivät kanssamatkustajat esim. junareissujeni aikana ole koskaan sanoneet mulle mitään. No, nyt vaan tarttee ainoastaan kattoa, ettei mulla ala kuitenkaan voluumit nousemaan aina ihan liian korkealle just noiden uusien kuulokkeiden ansiosta, jotta vielä kuulisin ulkona kävellessäni riittävästi liikenteen eri ääniä. Viuh.

Sain tossa yhtenä päivänä viimein katottua todella ihastuttavan elokuvan nimeltään Juno (katsoin sen itse asiassa kahdessa osassa kahtena eri päivänä, todella järkevää). Siinä raskaana oleva, Juno-niminen teinityttö päättää lopulta antaa lapsensa adoptoitavaksi, mutta ihan kommelluksitta ei siitäkään hommasta oikein tulla selviämään. Leffa sai aikoinaan pienoisen kohun ympärilleen Junon alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin saaneen Diablo Cody'n menneisyyden tullessa julki, mutta eipä silti ne jutut ole elokuvan todella etevää juonenkulkua ja sanailua todellakaan himmentäneet. Filkka päättyy Junon ja lapsen biologisen isän yhteiseen musiikkihetkeen, jossa pariskunta esittää akustisilla kitaroillaan yhden elokuvassa esiintulevista biiseistä. Päätin leffankatselun loputtua kirjoittaa ylös kappaleen suomenkielisen käännöksen/sanoituksen, joka on siis tuossa alla. Kyllä kai ne teinitkin edes joskus tietävät, mistä oikein puhuvat.

Olet rakastaja joskus, ystävä aina
Vaikka joskus suru mieltäsi painaa
En voi keneenkään toiseen rakastua

On kirkko ja kirkontorni
Ei rakkaus ole yhtään korni
En voi keneenkään toiseen rakastua

Ei raivarit suhdettamme pilaa
Haluan suosiota, sinä lisää tilaa
En voi keneenkään toiseen rakastua

Yrität elää ihmisiksi
Rakastan sua juuri siksi
En voi keneenkään toiseen rakastua

Suutelen otsaan punan, varjoissa junan
Tuntuu ihanalta, sun jalat pettää alta
En voi keneenkään toiseen rakastua

Kivet, puut mulle anteeksi antaa
Miten voit kaunaa kantaa?
En voi keneenkään toiseen rakastua

En voi keneenkään toiseen rakastua

Rakastan vain sua

Ja Tuubista satuin vielä löytämään jonkinasteisen musavideon biisistä. Check it out. Very spooky.





"Ooh, Pete Parkkos -paitoja!", huudahti perjantaina yks ala-asteikäinen pikkutyttö samanikäiselle, tyttöpuoliselle kaverilleen paikallisen Anttilan TopTen -osastolla (on sitten parhaillaan keskusvaraston tyhjennysmyynnit menossa). Kyllä noi nuoremmastakin päästä olevat, pienet fanitytöt osaavat kanssa olla todella ihania idoliaan/idoleitaan kohtaan. Aika säväyttävä lause, vaikken en itse Parkkosen faniksi tunnustaudukaan. Hyvä lauluääni sällillä kuitenkin enivei on.

Ajoittaisen piiloblondin osa on kyllä kieltämättä välillä todella kova, se tässä on ihan hiljattain tullut jälleen todettua, myönnettäköön se karu tosiasia. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Miinusta:

Simo Frangén putosi jo heti ekana Tanssii Tähtien Kanssa -kisasta, vaikka hän pärjäsi kohtalaisen hyvin tangossa...todella kummaa. Mä tiedän kyllä, kenen olisi pitänyt oikeasti pudota Frangénin sijasta, mutta enpä paljasta henkilön nimeä tässä yhteydessä.

Plussaa:

Reikä seinässä on ihan mahtava tv-ohjelma. Nauroin aivan kippurassa. Kaikkea ne japsit keksivätkin.

Hattu tippui...

..., sanoi tossa yhtenä päivänä yks heebo (ei siis kuitenkaan minä), kun oli just ehtiny aloittaa appelsiinin päältäkuorimisen.*levittelee käsiään*

Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu Italian Milanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*

Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.



Lepää rauhassa, Åke Lindman.

Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.

Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)

Kahvin lumoissa

Olin jo vuosikausia kuvitellut olevani pelkästään tee-ihmisiä, mutta muutamien viime kuukausien aikana olen aivan kuin varkain alkanut juomaan normaalia enemmän tuota varsin katalaa, todellista piristysruisketta. Viime syksynä, kun vielä asuin opiskelukaupungissani, aloin käydä yhä enemmän paikallisessa Arnolds -kahvilassa (on tosin jo vuosikausia ollut lempikahvilaketjuni) lähinnä juomassa kupin cappuccinoa, ja usein ostin (ja ostan edelleenkin) siihen oheen myös donitsin. Ja kahvinjuonti vain jäi päälle, tosin juon kahvia korkeintaan vain kerran päivässä, sillä se ei todellisuudessa sovi kropalleni yhtään, koska yhdenkin kupillisen jälkeen saatan tulla vähän liiankin hermostuneeksi ja yliaktiiviseksi. Ja varsinkin silloin, jos onnistun juomaan sellaisen suht tyhjään vatsaan. Vielä muutama vuosi sitten, kun en kauheasti juonut kahvia, olin yhtenä perjantaisena kouluaamuna yksien tuntien aikana päättänyt kulauttaa alas ihan ok määrän kofeiinipläjäystä, mutta myöhemmin huomasin, ettei se ollutkaan kovin viisas teko. Nimittäin minulla oli vielä samana päivänä tiedossa yksi tentti, jonka aikana sitten tärisin kuin pieni haavanlehti. Ja sen jälkeen vannoinkin, etten enää koskaan ota edes muutamaa tuntia ennen tenttiä pisaraakaan kahvia. Enkä ottanutkaan koko loppuopiskelun aikana, oli se sen verran hirveä kokemus, vaikka äsken mainitsemani tentti menikin todella loistavasti parhaalla mahdollisella tavalla. Cappuccinon ohella minulle maistuu nykyisin yhä enemmän keitinkahvikin (ja edelleen maidolla) varsin hyvin (ja varsinkin, jos se keitetään Moccamasterilla...haha...kiitos kahvihullun äitini), mutta nyt noiden kahden rinnalle on viimeaikoina noussut myös suklaa-makukahvi, joka on tällaiselle suht suklaahullulle todellinen unelmajuoma kaikessa ihmeellisyydessään. Ja onkin selkeästi paras makukahveista (muita mm. hasselpähkinä ja kinuski). Mutta, joka tapauksessa tämä on varsin hieno alku varsin mukiinmenevälle blogi-tekstille.

Kaikilla on vähintäänkin yksi fobia, ja voin paljastaa, että itse pelkään jostain kumman syystä ainakin veitsiä. Ja oikeastaan ihan kaikenlaisia sellaisia (tosin se ei tarkoita sitä, ettenkö uskaltaisi koskea sellaisiin). Siksi inhoan sitä, kun äitini jättää niitä olohuoneen pöydälle lojumaan (mutta vain silloin, jos hän on syönyt esim. omenia), vaikka hän tietää varsin hyvin, että Sissi-kissa temppuilee samaisella pöydällä aina silloin tällöin. Niinä vuosina, kun Tupsu-kissamme oli vielä elävien kirjoissa, noteerasin yhtenä päivänä koulusta palattuani, että juuri kyseinen kissimirri (Sissi oli jäänyt päivän ajaksi ulos) oli selkeästi käyskennellyt keittiön työtasolla, sillä parkettilattiaan oli onnistunut uppoamaan todella terävä, kai eräänlainen hedelmäveitsi. Olikin melkoisen selkäpiitä karmivaa siinä katsella terävässä kulmassa törröttävää veistä, joka todella oli lattiassa kiinni. Ja kissa saikin kuulla kunniansa sen jälkeen, sillä niin vihainen olin tapahtuneesta, mutta pelkäksi torumiseksihan se vain lopulta taisi mennä. Mutta eihän vissiin oikein kukaan muu perheeni ihmisolennoista, ja varsinkin juuri äitini, tuosta opikseen kauheasti ottanut, kuten voi hyvin päätellä tämän kappaleen ekoista riveistä. Siitäkin huolimatta, vaikka oma valvova silmäni on usein lähettyvillä.

Kuorosota -ohjelma on tällä hetkellä yksi ehdottomia suosikkiohjelmiani, ei tosin kyllä liene mikään yllätys just mun kohdalla. Ja pidot senkuin paranee, sillä ensi sunnuntaina yhtenä osana on elokuvamusiikki, jota erityisesti odotankin todella innolla. Mikin kuorolla on biisinä Help! (elokuvasta Help!), Marionin kuorolla varsin viehko Lady Marmalade (leffasta Moulin Rouge!) ja Kotipellon kuorolla I Don't Want To Miss A Thing (filkasta Armageddon). Erityisesti tuo Kotipellon kuoron valinta sai minut hymyilyttämään sen vuoksi, että kuvittelin lähes jokaisen immeisen inhoavan kipaletta. No, ei se minusta niin kauhean huono biisi kuitenkaan ole, sillä vain on, sanotaanko nyt kaikista leffa-biiseistä jostain kumman syystä vain hiukan kyseenalainen maine. Mutta älkää vain minulta kysykö, mistä se johtuu, sillä en oikein tiedä sitä itsekään.

Olen enemmän tai vähemmän vuodesta -92 lähtien (eli kohta jo 17 vuotta) harrastanut karaokea, ja se on näin laulamista tosissaan rakastavalle todella loistavaa ajanvietettä. Biisi, jota olen laulanut julkisesti eniten (varmaankin parikymmentä kertaa), kuuluu "Suomen Céline Dionin", eli Erikssonin Annan, jättihitteihin. Sen jälkeen, kun olin laulanut kappaleen ensi kerran julkisesti, sanoi isäni minulle, että biisi sopii hyvin minulle, ja jossain vaiheessa iltaa hän sanoi senkin, että lauluäänessäni on oikeasti jotakin erikoista. Ja olinkin todella otettu isäni sanoista, sillä hän on hyvin rehellinen ja suorapuheinen varsinkin, mitä tulee musiikkiin. Ja siitä lähtien tuo alla oleva kipale onkin ollut yksi todellisista bravuureistani, ja sitä se on yhä tänäkin päivänä.

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin



Levyt, joita kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:

Anna Eriksson - Seurataan johtajaa (kokoelma)
Anna Eriksson - Sinusta sinuun

Mutta joo, ei kyllä juuri nyt tee mieli kahvia. ;-)