Huuuh...

...eilispäivän puolella tuli nyt sitte kuluneeksi tasan vuosi siittä hetkestä, kun edellisen kerran julkaisin blogi-tekstin just tässä blogissa...kyl & kyl. But...let's start finally & properly...

Eeelikkäs...tuntuu nimittäin todella, todella mahtavalta palata viimein oikein kunnolla takasin "luovan blogi-kirjoittelun" pariin, tooodellaki, sillä vähintäänkin tämä on todellakin sitä, mitä ihan aikuisten oikeasti todella tykkään tehä, ja ees silloin tällöin, ihan ehottomasti. Mut joka tapauksessa...noh...viime viikko oli kaikenkaikkiaan meikätytölle yllättävänki raskas, jopa niin raskas, että muutoksia oli todellakin tehtävä & tapahduttava, ennen kuin todella kykenin pääsemään oikein kunnolla eteenpäin, näin on. Niin, ja eräällä tavalla kaavoihin kangistuminen oli itte asiassa jo suht pitkällä aikavälillä onnistunut pikku hiljaa tekemään mielestäni ehkä vähän liiankin mustan, enkä pitänyt sellaisesta meiningistä (enää) oikeastaan ollenkaan. Mutta...nyt on onneksi lopultakin ihan toinen ääni kellossa, enkä oikeestaan ees muista, milloin edellisen kerran olisin ollut näin, näin onnellinen yksilö...huoh...nimenomaan. Eli voisin siis sanoa päässeeni viimein irti sellaisesta, jossa ei lopulta ollut (enää) päätä saatika häntääkään...huoh...niinpä. Mutta & mutta...eikun etiäpäin...

Sitten...onnellisuudesta...no mitäpä siitä...okey, eli uskallan siis kyllä myöntää olevani tooosi onnellinen immeinen juuri tällä hetkellä, mutta...jos alan korostaa onnellisuuttani ihan liiaksi asti, ja vieläpä ihan liian usein, niin minua tullaan kyllä aivan varmasti jossakin vaiheessa näpäyttään siittä ainaki jollaki tapaa...kyllä & kyllä...sillä olen kokenut jo niin, niin monesti sen, että ihan yht'äkkiä oikeastaan ihan kaikki tuntuu todella, todella täydelliseltä, ja aivan hetkessä muutut todella kukoistavaksi yksilöksi, kunnes...ei menekään lopulta kovinkaan kauan, kun tulee ihan täysin yllättäen se tilanne, jonka aikana muutut aikasta nopeassa tahdissa todella onnellisesta ihmislapsesta todella onnettomaksi sellaiseksi...precis...etkä edes välttämättä kykene hallitsemaan tilannetta niin millään lailla, mutta...kuin ihmeen kaupalla saat itsesi sittenkin lopulta ees jotenkin takaisin henkisesti elävien kirjoihin...huoh...niinpä. Enivei...tuo kaikki saattaa "kuulostaa" ainakin jollakin tapaa eräänlaiselta oravanpyörältä, ja varsin sekavalta sellaiselta, mutta sellaista ainakin oma elämäni tuntuu aikasta useinkin olevan, eikä sille (ole) todellakaan voi(nut) juuri yhtikäs mitään, mutta...toisaalta taas olen jo tottunut tuohon kaikkeen vuosien saatossa, ja se mikä ei tosiaan tapa, vain vahvistaa, niinhän se on.

Ja vielä lopuksi: tuntuu äärimmäisen ihanalta & mahtavaltakin, kun oman lauluäänensä voi viimein todella kuulla soivan ihan liian synkän & pitkänkin ajanjakson jälkeen oikein kunnolla, ehottomasti. ;-D



P.s.

Paljastus: olen aina rakastanut pienimuotoista yösyöpöttelyä...hehehe...yammyyam.

"Mietintämyssyä" vain hiukan päässäni pidellen...

Kai sitä taas voisi kirjoitella vaihteeksi tänne edes jotakin, vaikkei tässä nyt mitään ihmeellistä oikeastaan ole päässyt tapahtumaan parina viime viikkona. Eilen olikin sitten kerrankin kunnon sadekeli, kai se vaihtelu säänkin puolesta virkistää välillä edes joskus, sillä ihan jokapäiväistä ei ainakaan näillä seuduilla sade yllättäen ollut nyt heinäkuun aikana...ellei sitten muistini tee minulle täydellisiä tepposia, sillä päivät ovat menneet yllättävänkin nopeassa tahdissa, siltä ainakin minusta tuntuu. Onneksi sentään ainakin ekana The Tall Ships' Races -päivänä (23.7.2009) aurinko porotti ihan kiitettävän lämpimästi, vaikka omaksi harmikseni tietysti onnistuin polttamaan hiukan nahkaani. Tuli sitten samaisessa tapahtumassa piipahdettuani räpsittyä aika runsaastikin mm. juuri purjealus-kuvia, jotka löytyvät niin halutessanne täältä. Enjoy!



Mutta, mutta...äitini sitten käväisi eilispäivän puolella niissä häissä, joihin ei esim. minua saatika systeriäni kutsuttu ollenkaan. Ja sain kuulla vasta ihan äskettäin sen, että itselleni tosi läheinen sukulainen, joka on mm. morsiamen isosiskon kummisetä, jätettiin aika suureksikin yllätyksekseni täysin kutsumatta serkkutyttöni häihin. On vissiin edelleenkin jotain ikivanhoja kaunoja vielä ilmassa, mikä kuulostaa kyllä kieltämättä todella naurettavalta. Senkin kai voinen jo tässä vaiheessa paljastaa, että muistelen sulhasen vanhempien kustantaneen häät ihan kokonaan, joten on siis varsin helppoa arvata, kenellä luulisi olleen huomattavasti enemmän sananvaltaa häävieraiden suhteen, joten en millään voi uskoa sitä, että kaikki olisi johtunut yksinomaan pelkästään häämenún ilmeisesti sitten varsin hienostuneesta laadusta. No, nytpähän sitten tiedän, ketä tyyppejä en ainakaan mahdollisesti kutsu omiin häihini, mikäli semmoisia tulen ehkä sitten joskus järjestämään, mene ja tiedä. Sillä minähän en tunnetusti unohda, en taatusti. Mutta vaikka eräät taplaavatkin omalla tyylillään, aion vielä näyttää heille, että kyllä minäkin niin osaan tehdä. Odottakoon vaan. Ja lähdetään nyt vaikkapa siitä, että tuon esille pari kuvaa itse hääkutsusta, ja vieläpä kieltämättä tosi hienosta sellaisesta, tosin en tuo kuvien kautta esille ihan kaikkea, sillä on minulla sentään vielä ainakin sen verran itsekunnioitusta jäljellä, etten sorru ihan kaikkiin "lapsellisuuksiin"...hehe.



Pikkulikkana sitä tuli katseltua ties minkälaisia filmejä, sillä minua ei koskaan kielletty katsomasta yhtään mitään. Kaikki siis tuli tsekattua vain ja ainoastaan täysin omalla vastuulla. Eli kauhunpätkiä tuli myös katseltua ainakin jonkin verran, ja se oli oikeastaan lähinnä semmoista itsekidutusta, sillä useimmiten halusin peittää silmäni jollain siinä vaiheessa, kun tuli ihan kaamea kohtaus tv-ruutuun.*naurua* Enivei...tässä pikku lista leffoista, joita muun muassa tuli luukutettua pienenä melkoisen paljon niihin yhtään kyllästymättä. Ja kyllähän noita tulee tietysti joskus katottua yhä edelleenkin, kuinkas muutenkaan.

Hei, kuka puhuu? -filkat
The Karate Kid -leffat
Kaunotar ja Kulkuri
Maija Poppanen (suomenk. tekstityksellä)
Nunnia ja konnia -elokuvat
Pretty Woman
What's Love Got To Do With It (Tina Turnerin elämäkerta-pläjäys)

Syvä huokaus...tuntuu ihan siltä, kuin ainakin oma elämä olisi lähes yksinomaan täynnään extremeä, ainakin useimmiten jostain puskee esiin sellaisia juttuja, joita ei koskaan odottaisi edes tapahtuvan. Jotenka...mitä siis itse vastaisin seuraavaan kysymykseen: "mikä on elämän tarkoitus?" Vastaisin juuri tällä tavalla: "elämä itse niin ylä- kuin alamäkineenkin, näin kokemuksen äärimmäisen syvällä rintaäänellä." ;-)

Ja vielä lisäksi...

Miksiköhän sitä tuli oikein hörähdettyä juuri tälle nettiartikkelille aina otsikkoa myöten? Who really knows.

Tango what?

Aina Tangomarkkinat -tapahtuman lähestyessä tulee väkisinkin miettineeksi, mikä oikein saa monet ihmiset vuodesta toiseen juuri tangoja lauleskelemaan. Itse tapahtuma on sentään kokenut vuosien saatossa jonkinasteisen arvonalennuksen, ja voi olla, että se johtuu nimenomaan siitä, että tässä maassa iskelmälaulajia on ennestään jo aivan riittämiin. Siksi olisikin paljon parempi, että jatkossa tangolauluskaba pidettäisiin joka toinen vuosi entiseen tapaan sen sijaan, että valittaisiin joka vuosi vain yksi "se todellinen voittaja". Ja vielä sekin, että tästä vuodesta lähtien miehet ja naiset mittelevät tangolaulamisen paremmuudesta toisiaan vastaan, tuntuu pakostakin todella epäreilulta. Joka tapauksessa tulen takuuvarmasti yllättymään, jos tangolauluskaban voiton vie tällä kertaa lopulta nainen, sillä on aivan turhaa edes lähteä vertailemaan mies- ja naisosanottajien laulutaitoja keskenään. Että se siitä miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta sitten, siis nyt yksistään tangolauluskabasta puhuttaessa. Uskon silti vakaasti, että juuri tämän vuoden Tangomarkkinoiden jälkipyykki on sitä luokkaa, että "uusille" muutoksille saattaa olla ehkä sittenkin aihetta. Se sitten nähdään.

Heal The World
Make It A Better Place
For You And For Me
And The Entire Human Race
There Are People Dying
If You Care Enough
For The Living
Make A Better Place
For You And For Me...

Muun muassa nuo ylläolevat sanat kaikuivat halki salin, jossa Michael Jacksonin parin päivän takaista ja ultimaattisen kaunista muistotilaisuutta pidettiin. Muistotilaisuuden lopussa yhteislauluina esitettyjen We Are The World- ja Heal The World -biisien jälkeen tuli väistämättä se tunne, muistojen kirjoihin jääneen, toteutumattoman Lontoon konserttisarjan nimeä lainaten, että This Is It. Enää ei noita kahta todellista hengennostatusbiisiä tulla koskaan itse popin kuninkaan tulkitsemana kuulemaan. Todella surullista, mutta totta. Harvinaisen koskettavassa muistotilaisuudessa, josta kuitenkin ennätin nähdä digikanavan kautta noin puolet, ehdottomasti se koskettavin hetki oli Jackon Paris-tyttären lausumat, itkun täyttämät muistosanat todella rakkaalle isälleen vain hieman ennen kuin popin kuninkaan kullattu arkku kannettiin esiintymislavan edestä pois. Siinä tilanteessa sitä vain itsekin alkoi vetistelemään aivan täysin. Oli muistotilaisuudessa myös eräs toinenkin hetki, joka sai itseni liikuttuneeksi, sillä viimeistään muistotilaisuuden myötä kenellekään ei jäänyt epäselväksi se, mikä oli Jackon ehdoton lempibiisi.

Smile though your heart is aching
Smile even though its breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you...

Muun muassa Nat King Colen levyttämä Smile -biisihän se oli (alkujaan Chaplin-elokuvasta Nykyaika), muistotilaisuudessa sen esitti tällä kertaa todella upeasti yksi Jackon veljistä. Ja se syy, minkä vuoksi erityisesti juuri tuo kipale minua kosketti, on, että juuri samainen biisi oli erittäin tärkeä osa omaa lapsuuttani. Nimittäin Smile -kappaleen suomenkielinen versio, Hymy (taitaapi olla ainakin isäni yhden vanhan suosikkiartistin levyttämä), oli ensimmäisiä, jotka saivat minut rohkeasti tarttumaan mikin varteen. Mutta palatakseni vielä hiukan takaisin popin kuninkaaseen, sitä Jacko varmasti halusikin, että kaikki ihmiset jaksaisivat hymyillä vaikeuksienkin keskellä. Ainakin itse uskon niin, ehdottomasti.

Ja vielä kerta kielon päälle...rest in peace, Jacko. Moonwalk jatkukoon...

Mutta, mutta...onko minulla siis mennyt usko tangoon ihan kokonaan? Heh...no ei toki, sillä itsekin osaan kyllä nimetä biisin, joka on eräällä tavalla suosikkitangoni. Ja pyynnöstä sai jopa sekin kappale minut tarttumaan mikkiin jokunen vuosi sitten (kyllä, olen laulanut karaokena tangoakin...mikä paljastus!). Sääli vain, että erittäin kaunista Pieni sydän -tangoa ei ole viime vuosina juurikaan kuultu tangolauluskabassa, ties koska onkaan viimeksi nostettu lautaselle. Joka tapauksessa tänään siis näemme, ketkä ovatkaan mukana lauantaisessa Tangomarkkinat -finaalissa. Odotan todellakin innolla ja suurella mielenkiinnolla.*hymyilyä*

Ja arvasin oikein...viime yönä näillä seuduilla sitten ukkosti. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Nettiartikkeli-satoa viime tiistailta:

1. Tämän nettiartikkelin otsikko sai minut hörähtämään jostain kumman syystä.

2. Ja tämän nettiartikkelin ansiosta sain myös toisetkin päivän naurut.

"Hyvä ruoka, parempi mieli"

Juuri tuota erään elintarvikefirman tuttua slogania sain nyt ainakin juhannusaattona kuunnella ihan riittävästi enoni suusta, odotti ilmeisesti kovasti eräänlaisen grillimestarin rooliaan. Meillä oli juhannusvieraina enoni lisäksi hänen naisystävänsä sekä samaisen naisystävän teini-ikäinen poika ja ala-asteikäinen tytär. Nuo lapset olivat osittain mun kontollani, tehtävänäni oli siis viihdyttää heitä parhaani mukaan. No, tulipahan keskikesän juhlan aikana mm. katottua leffat Pitkä kuuma kesä sekä Helmiä ja sikoja, on ainakin omasta mielestäni hirmu taidokkaat kässärit kummassakin. Sitten tuli mm. pelattua modernia versiota Laivanupotus-pelistä, voitinpahan edes toisen vastustajistani, vaikka olenkin ihan mielelläni hyvä häviäjä...hehe...sillä tiedän kyllä kokemuksesta, että kaikki eivät oikein osaa olla hyviä häviäjiä. No, entäs sitten aaton ruoka- ja juomapuoli? No kieltämättä tuli sellainen fiilis syömisen jälkeen, että vähempikin olisi varmaan riittänyt. Mulla nimittäin meni multirasvaisesta grilliruoasta vatsa aivan sekaisin, ja se olikin sitten sitä seuraavat pari päivää. Pitäisikö sitä sittenkin ryhtyä jonkinsortin kasvissyöjäksi, jotta jatkossa tosissaan välttyisin vatsavaivoilta? Enkä sitten tässä kohtaa tarkoita pelkästään makkaroissa pysymistä...hehe. No, mitä enivei juomiseen tuli, niin annoin minua huomattavasti fiksumpien tapausten hoitaa sen puolen ihan mieluusti, sillä minua alkoi tympiä jo parin viinilasillisen ja yhden saunaoluttölkin jälkeen. Ja kun kerran systerini tuli aattoiltana pariksi tunniksi käymään (halusi siis saada oman osuutensa ruuista ennen kuin lähti jonnekin jussia viettämään parin hyvän ystävänsä kanssa), niin piti edes jonkun meistä aikuisista(?) osata käyttäytyä systerin seurassa mahdollisimman hillitysti. Ja on se kyllä kieltämättä todella tylsää katsella vierestä, kun usea tyyppi pyörii ympärillä suht tuhdissa hiprakassa. Tiistaina olikin sitten vihdoin ja viimein aika viedä läjä ainakin oluttölkkejä pullonpalautusautomaatin äärelle, ja se homma jäikin sitten lopulta mun hoidettavakseni, mut ei se kyllä haitannut mua yhtään. Jos joku kerran haluaa kuvitella mut jonkinlaiseksi pulsuksi, niin immeinen on hyvä vaan, ja menee sitten itseään katsomaan peilistä vaikkapa juuri ruokakauppareissun jälkeen. Ei varmastikaan ole järin mukava näky siellä peilissäkään.*naurua* Mutta joo, ihan peruskeskikesän juhlahan meidän sakilla loppujen lopuksi oli, joten ei yhtään valittamista. Ja toivottavasti omatkin jussinne sujuivat edes suht mukavasti.

Hahaa...nyt päätin tuoda iloksenne pikkuriikkisen palan menneisyyttäni, nimittäin muutaman studiossa kuvatun 1v-kuvatukseni (klikkaa valokuvarypästä, jos haluat nähdä sen suurempana). Olen tässä muutaman viime viikon aikana ihan omaksi ilokseni käynyt läpi lukuisia ja taas lukuisia lapsuudenkuviani, joista tuntuisi riittävän kerrottavaa vaikka muille jakaa. No, mitäpä voinen noista näytillä olevista kuvista tarinoida...no ensinnäkin: en ole minkäänsortin linssilude, vaikka kuvat muuta väittäisivätkin. Päinvastoin, en nykyään juurikaan salli sitä, että minua valokuvataan. Tosin studiokuvat hyväksyn edes jotenkuten, kun kerran aidosti valokuvauksen ammattilainen on niiden kimpussa. Mutta johonkin se raja on vain yksinkertaisesti pitänyt vetää, ei voi mitään. Mutta, mutta...kuvien mekon on äitini sisko/(kummi)tätini hommannut muistaakseni Kreikasta. Ja kyllä, olin pienenä tosi iloinen tenava, kun vertaa nykypäivään, jolloin on suorastaan pitänyt tehdä tosi paljon töitä sen eteen, että kykenisi pysymään yhtä iloisena immeisenä kuin parikymmentä vuotta takaperin. Ja uskokaa tai älkää...oikeasti tulin sanoneeksi pienempänä ainakin pari kertaa (jotenkin tähän tapaan), että olisipa jo aikuinen, koska silloin kaikki olisi huomattavasti helpompaa. Ja kyllä, kerrankin olen joutunut todella syömään sanani, ihan rehellisesti ilmaistuna.*naurua*

Hiphei...viime la-su-välisenä yönä eksyin pitkästä aikaa karaoke-baariin. Tuli siis kolmen hengen likkaporukassa juhlittua hiukan yhden hyvän ystäväni synttäreitä (tosin paria päivää jälkijunassa) paikallisessa karaoke-juottolassa, vaikka itse asiassa tulin kyllä lähinnä vahtineeksi synttärisankarin juhlakuntoa kuskina toimineen ystäväni kanssa, sillä itse mieluummin halusin juomisen sijaan keskittyä enemmän karaoke-puoleen. Ja tässä illan biisilistani laulamisjärjestyksessä (kappaleen nimen perässä olevissa suluissa alkup. esittäjä):

Korttitalo vaan (Marjorie; itse musiikki Abban The Winner Takes It All -hitistä alkujaan peräisin),
(Everything I Do) I Do It For You (Bryan Adams),
Prinsessa (Laura Voutilainen) ja
Sydämeni osuman sai (Siiri Nordin; itse musiikki Gene Pitney'n Something's Gotten Hold Of My Heart -hitistä alkujaan peräisin)

Hehe...on ihan silkka sattuma, että ens perjantaina tulee telkusta ulos Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffa...mutta mikäs tässä on ollessa, tykkään filmistä muutenkin erityisen kovasti.*syvä huokaus*

Täytyypi varmaan kertoa sekin, että systerini on myös onnekseni onnistunut niittämään ainakin eräällä tapaa mainetta karaoken parissa...hehe. Nimittäin vuosia sitten systeri veti karaokena yhden hyvän ystävänsä kanssa yhdessä toisessa paikallisessa baarinpahasessa PMMP:n Rusketusraidat-rallatuksen (lahjoitin sitten aikoinaan systerilleni samaisen jättihitin singlen, ansio kai sekin omalla tavallaan) sellaisella menestyksellä, että varmaan ainakin osa silloisesta baariväestä muistaa edelleen esityksen vielä tänäkin päivänä. Voi vitsi, olisinkin ollut todistamassa tuota kyseistä tapahtumaa, sillä uskon vedon olleen todella hyvä, kun ottaa huomioon ystävysten aidon kyvyn heittäytyä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Taitavat systerini ja hänen ystävänsä olla tätä nykyä siis kai jollakin tapaa "baarimaailman PMMP", olettaisin ainakin.*naurua*

Ja kerrottakoon se vielä, että yksi intohimojeni kohteista on ehdottomasti tumma suklaa, erityisesti Karl Fazer Exclusive -sarjan suklaalevyt sekä Karl Fazer Exclusive Lemon & Black Pepper -suklaapatukka. Ja nimenomaan tumman suklaan ystäville nuo ovat todellakin laatutavaraa, joten pettymyksiä tuskin ilmenee, ja lisätietoja noista löytyy niin halutessanne täältä. Mutta maistakaa tai sitten haistakaa...siis tietysti juuri erityisen hyvää tummaa suklaata. ;-)

Ja vielä lisäksi...

Poliisit paikalle - raju riita Miss Suomesta...oli kyllä eilisen päivän ehdottomasti paras lehtiotsikko (IL), sillä kuka osaisikaan heti ensikuulemalta yhdistää nuo sanat kaikille tuttuun vuorikiipeilijään. Jep, jep...kaikkea sitä onkin tullut viime aikoina luettua...hehe.

Elämää puun ja kuoren välissä

Myönnettäköön se vihdoin ja viimein, olen elänyt jo aika pitkäänkin todellista kaksoiselämää. Tuikitavallisen, nuoren opiskelijatytön hahmon turvin olen tähän asti onnistunut jopa lähes kaikilta lähimmäisiltänikin aika hyvin salaamaan sen, millaiselle jalustalle minut todellisuudessa onkaan loppujen lopuksi asetettu. Vaikka samanlaista elämää tuskin kukaan muu elääkään (vain erään telkusta tutun fiktiohahmon elämä taitaa olla se kaikkein lähin vertailukohta, suuri yllätys itsellenikin), tietää jokainen kaksoiselämää elävä tai elänyt, ettei sellaisen elämän kanssa ole lainkaan leikkimistä. Eikä siihen kannata missään nimessä ryhtyä, jos psyykepuoltaan ei saa pidettyä lainkaan kunnossa fyysisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. Ja mitä juuri minunkaltaiseen ihmiseen tulee, niin on peräti melkoisen hämmästyttävää, että olen ylipäänsä jaksanut tätä kaikkea tähän asti aina välillä esilletulevista, ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Olen nimittäin aina kokenut olevani nimenomaan suunnannäyttäjän oikea käsi, en siis itse suunnannäyttäjä. Toisaalta nämä molemmat roolit tuntuvat vaihtavan aika usein keskenään paikkaa tilanteesta riippuen, mutta enimmäkseen sisäistän kyllä tuon ensinmainitun huomattavasti hallitummin.

Mutta millaisena ihmisenä sitten oikein pidänkään tätä todellista suunnannäyttäjää? No, muutamilla sanoilla sanottuna: äärimmäisen syvällisenä ihmisenä, jolla on aina sydän paikallaan. Voi kuitenkin aivan hyvin olla, että olen onnistunut opettamaan hänelle kaikenlaisia asioita elämästä ja elämisestä itsessään, huomioonottaen niin ylä- kuin alamäetkin. Olen joka tapauksessa todella iloinen siitä, että tämä kyseinen henkilö on kyennyt säilyttämään maanläheiset elämänarvonsa täydellisesti aikoinaan kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta. Lisäksi arvostan suuresti sitä pyyteetöntä rakkautta, jota hän on aina minua kohtaan osoittanut. Ja on osoittanut jo vuosikausia aina näihin päiviin asti. Minua todella lämmittää se seikka, että varsin ainutlaatuinen rakkaustarinamme tuntuu puhuttelevan, ja ehkä jopa koskettavankin monia ihmisiä. Kiitän nyt siis näin blogini välityksellä kaikesta saamastamme tuesta ja kannustuksesta. Eikä rakkauden sitä aitoa ja todellista voimaa sovi muutenkaan koskaan lähteä aliarvioimaan.

Nyt päätän jälleen nostaa esille yhden lempipuheenaiheistani, eli siis karaoken. Tosin tällä kertaa on kyse ihkauudesta keksinnöstä, nimittäin elokuva-karaokesta. Siinä immeiset pääsevät lausumaan repliikkejä parin minuutin pituisen leffapätkän pyöriessä taustalla. En tosin ole itse vielä päässyt testailemaan moista, mutta tiedossani on, että on koklattu ainakin Häjyt- ja Jäniksen vuosi -elokuvia sekä yhtä Pekka Puupäätä. Huomionarvoista on sekin, että ainakin yhdet skabat on ennätetty leffa-karaoken tiimoilta pitää, ja samaisen skaban kolmihenkiseen tuomaristoon kuului muun muassa mediatutkija Veijo Hietala. Hmm...en osaa sanoa, tulenko koskaan tarttuneeksi leffa-karaoke-mikkiin, sillä tää on vielä niin lapsenkengissä oleva juttu, ettei siihen ainakaan toistaiseksi juurikaan missään törmää. No, se nähdään sitten aikanaan.

Nauttikaa edes te siellä tästä Suomen kaikkien aikojen konserttikesästä, sillä minua tuskin tullaan näkemään yhdenkään konsertin katsomossa festareilla pyörähtelystä puhumattakaan erinäisistä syistä johtuen. Todella surullista omasta näkövinkkelistäni, mutta eiköhän tämä tästä, sillä keksin kyllä muita keinoja selvitäkseni pitkän ja ehkä jopa kuumankin kesän yli. Precis.

Voikaatten hyvin. ;-)

Siperia opettaa

Vietin lukiovuoteni synnyinkunnassani, ja on myönnettävä, että nautin lukiossa opiskelusta oikeastaan kaikkein vähiten. Lukiorakennustamme kutsuttiin (ja saatetaan varmaan kutsua yhä edelleenkin) juuri osuvasti nimellä Siperia, sillä lukiovuodet juuri siinä pytingissä olivat ainakin minulle aikalailla yhtä mongerrusta, toisaalta se mongertaminen oli aika kasvattavakin kokemus kaiken kaikkinensa. Mutta siis...jos en olisi koskaan käynyt niitä vuosia lävitse, en kykenisi edes arvailemaan, minkälainen elämäntilanne minulla nyt oikein olisikaan. Ja on ihan hyvä vaan, että asiat ovat menneet juuri näin, sillä ehkei sittenkään kaikkea kokemaansa pidä lähteä katumaan, vaikka aikaisemmin minusta on tuntunutkin juuri siltä. Precis.

Kirjoittelemista, rustaamista, skriivaamista tai vaikka tekstin tuottamista...ihan miten asian vain haluaa ilmaista, kun puhutaan kirjoittamisesta yleisellä tasolla. Ja multahan sellainen tuntuu luonnistuvan varsin hyvin, ainakin näppäillessäni päivittäin tietokoneeni näppäimistöä, mutta kun pitäisi alkaa kirjoittaa perinteistä kirjettä, niin siinä kohtaa vaikeudet alkavat, harmillista kyllä, tehdä tuloaan. Ja vaikka kyseessä olisikin aivan lyhyensorttinen viesti, niin siitäkin huolimatta. Nimittäin vähän aikaa sitten kirjoitin pitkästä aikaa kirjeen nimenomaan käsin, ja vieläpä lyhyen sellaisen, ja hyvä, etteivät hikikarpalot alkaneet nousta pintaan niinä hetkinä. Kaksi paperilappua taisin ennättää rypistää ennen kuin kolmas versio kirjeestäni viimein kelpasi. Eikä se ollut lopulta edes sillä käsialalla, jolla normaalisti kirjoitan. Kyse ei siis kuitenkaan ole siitä, ettenkö osaisi tuottaa sisältöä kirjettä kirjoittaessani, mutta olenkin huolissani käsialani todellisesta kunnosta. Itse asiassa olen kärsinyt jo vuosikausia "kirjoittamisvaikeuksista". Ja uskon vaikeuteni tekstiä käsin kirjoittaessani johtuvan juuri siitä, että olen tehnyt paljon erilaisia kirjoitusjuttuja lähes yksinomaan tietokoneella, jolloin käsinkirjoitetut kirjeet ovat lähes kokonaan jääneet paitsioon. Ja se on todella, todella sääli. Toivottavasti löydän ratkaisun ongelmaani sitten edes joskus, nyt vain "kirjoittamisvaikeuteni" tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ongelmilta.*syvä huokaus*

On kai aikamoisen hölmöä puhua vielä tämänkin ikäisenä tällaisista jutuista, mutta itse ainakin olin hirmu iloisella mielellä, kun pääsin nyt vapunpäivänä käväisemään tivolissa. Viime vuoden vapunaattona kipeytin toisen jalkateräni, ja sen takia jouduin viettämään koko silloisen vapun neljän seinän sisällä. Ja minua jopa syytettiin silloin vapun totaalisesta pilaamisesta, aivan käsittämätöntä touhua. En vain edelleenkään ymmärrä yhtään, kuinka joku saattoi olla minulle niin vihainen siitä, että halusin jäädä kipeän jalkani vuoksi sisälle, enkä lähtenyt siksi tivoliin. No, tivolialueelle viimein päästyämme passitin äitini melkein heti maailmanpyörään meitsi seuranaan. Ihan muuten hyvä idea sinänsä, siis tuo maailmanpyörä, mutta kun meillä kummallakin on jonkinasteinen korkeanpaikankammo. Samassa vaunussa oli lisäksemme neljästä teinitytöstä koostuva seurue, jonka yksi jäsenistä tärisi sen reissun aikana kuin pieni haavanlehti. Aika kammottavaa katseltavaa, sanon ma. No, ilmeisesti en siihen päivään mennessä sitten ollut vielä löytänyt vertoja omalle saatika äitini korkeanpaikankammolle. Maailmanpyörä-episodin jälkeen päätin sittenkin mennä vielä yhteen laitteeseen itekseni, äitiäni kun ei normaalisti juuri saada houkuteltua "vauhdin hurmaa" -laitteisiin. Nimi Speedo varmaankin kertoo jo kaiken. Tai sitten vastaavasti ei. Joka tapauksessa laitteesta noustuani tuntui ihan siltä kuin olisin ottanut yhden liikaa. Eli tuli siis otettua vahingossa yhdet "tivolikännit", ja vieläpä keskellä kirkasta päivää...haha. No...hyvä, että edes vatsa kesti sen kaiken. Sitäpaitsi siitä on jo aikaa, kun edellisen kerran olen käynyt minkäänsortin huvipuistossa, joten annettakoon tekoni anteeksi, eikös juu? Ai niin, täytyypi tunnustaa yksi asia...mä en osaa kiljua huvipuistolaitteissa. Kyllä, se on taito, jonka mä olen oikeasti aina halunnut omata, valitettavasti...hehe.

Jossain vaiheessa tivolin jälkeen päätin suunnata yhdelle...siis jäätelökojulle, josta ostin...aika hurjaa...peräti kahden pallon tötterön. Ja makuina mango-meloni ja rommirusina. Huh hah hei ja rommia pallo! ;-)

Kevät

Olen pitänyt ihan tarkoituksella hiukan taukoa bloggailusta, mutta eiköhän nyt ole taas pikku kirjoittelun paikka. On sen verran ajatuksia kierroksella pääkopassa.

Kevät lähti sitten viimein viime viikolla oikein kunnolla käyntiin, mutta tohdin vasta maanantaina vaihtaa talvipoponi siroihin, turkoosinvärisiin tossuihini. Olen parina viime vuotena ollut mieltynyt Boy-cot -merkkisiin kenkiin, tosin mulla on vasta kaksi paria sellaisia, joten olisi todella mukavaa, jos tänä vuonna löytyisi vielä kolmaskin tossupari kahden olemassaolevan seuraksi. Ja tietysti kenkien ulkoiset ominaisuudet merkkaavat mulle aina kanssa todella paljon, joten mikään helppo tehtävä se ei tietty missään tapauksessa ole. Sinänsä merkkituotteista on mun kohdalla aika hullua puhua, koska en yleensä ole uskollinen juuri millekään merkille ainakaan kuteista puhuttaessa, vaan käytännöllisyys on aikalailla kaiken a ja o, vaikken mä ihan mihin tahansa kangaspaloihin pukeudukaan. Mutta kerrankos sitä haksahtaa johonkin oikeasti todella mukavaan tapaukseen.

Eräässä blogi-tekstissäni (Belle's blog) kerroin viettäneeni aikaa äitini kodin parvekkeella kahvista ja vaniljajäätelöstä nautiskellen, vieläpä kevätauringon paisteessa. Ja viime viikonloppuna toistui rituaali lähestulkoon samana, tuli nimittäin syötyä vaniljapakettijäätelön sijaan mansikkapuikkoa, ja lisäksi maistoin ekan kerran aurajuustopatonkia, joka ilman muuta maistuu kaikkein parhaimmalta juuri tuoreena. No, tulipa vielä siinä ohessa luettua päivän aikana hommattuja viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Mutta siis...ainakin tuollaiset hetket ovat aina mulle yhtä luksusta, enkä sekuntiakaan niistä hetkistä vaihtaisi pois. Ja vielä sekin, että äitini kotitalo sijaitsee aika isonkin metikön kupeessa, ei tulisi mieleenikään asua parin kilsan päässä olevan keskustan ihmisvilinän keskellä. Eli kyllä luonnon rauhasta voi aivan yhtälailla nauttia kerrostalossakin asuessa, ja muutenkin tämä koko asuinalue on erittäin rauhallista sorttia. Precis.

Olen ihan pienestä asti digannut paljon kaikenlaisista palapeleistä, vaikka todella harvoin niitä kokoankin. Cleopatra-aiheinen (1000 palaa) kuuluu viimeisimpiin, parikin kuvaa siitä löytyy kuvablogistani. Mutta nyt mulla on taas pitkästä aikaa palapeli-vaihe päällä, ja vuorossa on 500 palaa sisältävä röykkiö, josta pitäisi muodostaa maineikkaan, alkujaan Australiassa syntyneen, mutta nykyisin Uudessa-Seelannissa asuvan ja työskentelevän valokuvaajan, Anne Geddesin, kuvaama otos yhdestä vauvasta. Eli kyseessä on siis henkilö, joka kuvaa lähes yksinomaan vastasyntyneitä maitopartoja mm. erilaisissa, mielikuvituksellisissa asuissa. Geddes, joka on tehnyt yhteistyötä myös laulullisen esikuvani, Céline Dionin, kanssa Miracle -proggiksen (2004) muodossa, on jo vuosia kuulunut ehdottomiin suosikkivalokuvaajiini. Joten voi siis varsin hyvin kuvitella, kuinka mieluinen kyseinen proggis minulle aikoinaan oli ja on yhä edelleenkin. Nostanpa tässä vielä samalla esille muutaman Googlen kuvahaun kautta poimitun Geddes-valokuvan. Ja nuo kaksi Céline-kuvaa voi bongata omilta Dion-fanisivuiltanikin. Parhaillaan kokoamastani palapelistä en kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt mistään kuvaa, mutta kattellaan.









Täytyy kai viimein tässä kohtaa ottaa puheeksi viimesunnuntainen Tanssii Tähtien Kanssa -jakso, jonka jälkeen tuli ihan sellainen olo, että "yllätysputoamisilta" ei tulla enää jatkossa todellakaan välttymään. Mahdollisesti tulemme skabassa näkemään vielä lisäksi "yllätysvoittajankin". Ja molemmat Miss Suomet (joiden kruunaamisvuodet sattuvat muuten olemaan 1958 ja 2008, eli siis tasan 50 vuotta välissä) onnistuivat vieläpä repäisemään sellaiset esitykset, ettei mitään rajaa. Ja Sormusten herra -leffatunnarin avulla saatiin vieläpä tämän kauden eka kymppi, mikä tuntuu itsestänikin todella, todella hyvältä. Kiitän todella hienosta kappalevalinnasta myös Wilsonin & Susan kohdalla, paremmin ei olisi voinut edes valita. Joka tapauksessa oikein hieno jakso kokonaisuudessaan, ei voi muuta sanoa. Ja pitäkää kivaa jatkossakin, eikös juu?

Kissan sain sitten viimein vietyä pari päivää sitten ulos auringonpaisteeseen, ja vieläpä kaarisillan toiselle puolen. Mutta, mutta...jo vuosikausia yksi varmimmista kevään merkeistä on meillä aina ollut Sissin kesäturkin esilletuleminen. Eli se tarkoittaa oikeastaan pelkkää itkua ja hampaidenkiristystä kissalta jatkuvasti lähtevien irtokarvojen vuoksi...hehe. No, ei tuollainen oikeasti kauhean kivaa ole, kun pitää olla koko ajan yltäpäältä kissankarvoissa, joten se ajatus ei todellakaan lämmitä meikäläistä, ainakaan mieltäni. ;-)