Kerran eräänä päivänä...

Olin eilen aivan haltioissani, kun sain käsiini juuri sinä päivänä julkaistun Once -leffan dvd:n. Kyseessä on hyvinkin erilainen, mutta uskottava rakkauskertomus, jota todella hieno ja kaunis musiikki kantaa halki tarinan. Suorastaan ihastelen sitä, kuinka aidontuntuisia yksilöitä filmin kaikki hahmot ovat, että se suorastaan liikuttaa. Ja vielä musasta puhumattakaan, sillä elokuvan kaikki biisit ovat tehneet sen pääosienesittäjät eli Glen Hansard ja Markéta Irglová, myös tosielämän rakastavaiset. The Swell Season -yhtyeen varsin loistelias kaksikko nousi todelliseen maailmanmaineeseen Once:n myötä, eikä ihme, sillä tuntuu nimenomaan siltä, että heidän yhteistyönsä on todella saumatonta, aidosti. Parhaillaan maailmankiertueesta nauttiva pariskunta (huomenna koittaa suureksi harmikseni loppuunmyyty Hesan keikka Vanhalla Ylioppilastalolla, hieno homma joka tapauksessa) sai kaikkien, jopa heidän itsensä, suureksi yllätykseksi viime Oscar -gaalassa pystin vuoden parhaasta laulusta. Vaikka muistelen katsoneenikin yhtyeen gaala-esityksen, he jäivät silti sen jälkeen pienoiseen unholaan omassa pääkopassani...kunnes nyt syksyllä törmäsin (jälleen) elokuvan soundtrackiin, jonka erityisesti palkittu Falling Slowly -kappale jätti varsin pysyvän jälkensä minuun. Siksi hieman harmittelin sitä, etten enää ennättänyt käydä katsomassa Once:a leffateatterissa, joten oli vain odoteltava videojulkaisua. Joka tapauksessa filmi kuuluu nyt ehdottomiin suursuosikeihini, siitä ei epäilystäkään. ;-)

Once / MySpace & The Swell Season / MySpace

Falling Slowly -musavideo (blogin tila näyttää loppuvan äkisti kesken, sorry)

Yöjuoksulla ajatusten voimalla

Eiköhän nyt ole jälleen pikku kirjoittelun paikka. Syysloma on mulla parhaillaan menossa, ja ihan hyvillä fiiliksillä varusteltuna. Jokunen tovi sitten YLETV1 -kanavalla näytettiin elokuva Kaikki rakastavat Juliaa (Being Julia, 2004), jonka pääosassa loistaa American Beauty -leffastakin tuttu Annette Bening. Tosin olen lähinnä vain surffailut netissä viimeisen muutaman tunnin aikana, joten pätkä jäi kylläkin melkoisen vähälle huomiolle. Jotenka teatterimaailmaan sijoittuva filkka pitää siis varmaankin katsastaa joskus sitten paremmalla ajalla.

On se vaan kummallista, ettei yhdeltä lähimmäiseltäni heru useimmiten sitä kaipaamaani kunnollista tukea. Mutta...on ollut pariinkin otteeseen puhetta siitä, että muuttaisin joksikin aikaa hänen luokseen joulukuun loppuun mennessä, koska opintoni amk:ssa ovat loppusuoralla, ja päättötyöni taitaa siinä vaiheessa olla jo aika pitkälle saatu valmisteltua ensi kevään loppuspurttia ajatellen, mikäli siis aikataulussa pysytään. Mutta...eilen illalla ärsytyskynnystäni koeteltiin jälleen kerran, kun äskenmainittu lähimmäiseni puhui erään toisen lähimmäiseni kanssa puhelimessa, ja eräällä tavalla suunnittelivat lähitulevaisuuttani antamatta minun juurikaan osallistua keskustelun kulkuun, ja kysymättä minulta mitään ensin. Ja tietenkin ahdistuin todella paljon sellaisesta. Ajattelinkin siinä vaiheessa, että miten jotkut kehtaavat, ja syyttävän sormen osoitan varsinkin ensinmainitun lähimmäiseni suuntaan. Eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun muut immeiset suunnittelevat tekemisiäni puolestani, ja joka kerta joudun haraamaan vastaan, kuten tälläkin kertaa. Ja joka kerta olen saanut takaisin varsin yrmeän vastalauseen ilman anteeksipyyntöä. Enkä todellakaan usko, että minun parastanihan tässä ajatellaan, sillä sitä se ei missään tapauksessa ole. Minuun on nimittäin aina suhtauduttu näiden edellämainittujen lähimmäisteni toimesta niin, kuin olisin joku ihmeen invalidi, joka mukamas ei osaa hoitaa kunnolla omia asioitaan. Ja usein olen ainakin yrittänyt tehdä muille selväksi sen, että olen ihan pienestä pitäen osannut olla omien juttujeni suhteen harvinaisen omatoiminen tapaus. Mutta ei, kuuroille korvillehan se auttamatta menee. Voi s*****a sentään!!! Usko omaan itseensä tässä alkaa kohta taas horjumaan, ja se kyllä ottaa todellakin päähän. Ja kyllä se on jo aikaa sitten huomattu, miten muiden sanelemat neuvot ovat aika useinkin johdattaneet minut täydelliseen umpikujaan, tosin minulla nyt sattuu vain olemaan sellaisia sukulaisia, joiden neuvomistyyli on ennemminkin toisten elämien ohjailua, koska eivät tunnu omassa elämässään muuta tekemistä keksivän. Luotan kuitenkin edelleen siihen, että kaikki asiat tapahtuvat aina omalla painollaan, kuten tähänkin asti. No, siinä suhteessa minua on ainakin onnistanut.

Vaikka minulla onkin välillä melkoisen sotkuiset siteet pariin sukulaiseeni, osaan silti olla todella onnellinen kaikista varsin rakkaista ystävistäni, joilla on ikuinen paikka sydämessäni olemassa heitä varten. Heistä on usein ollut aivan valtava tuki kaiken hässäkän keskellä, ja yksi heistä on erityisesti hienoilla teoillaan aikaansaanut minussa aivan valtavasti muutoksia, joilla uskon olevan melkoisen pysyviäkin vaikutuksia koko loppuelämääni ajatellen. En voi siis kuin kiittää häntä siitä, että hän on todellakin olemassa juuri minua varten, ja siksi usein tuntuukin siltä, että hänelle minun ajatukseni ovat nykyisin ehkä jopa hänen omia ajatuksiaan tärkeämpiä. Kyllä se silti olisi varsin mukavaa kuunnella edes joskus häntäkin, sillä en voi millään uskoa, ettei hänen ajatuksillaan olisi minulle juurikaan mitään merkitystä. Ja sitäpaitsi hän on osunut aivan naulankantaan siinä, että olen (läpeensä) aito ihminen eikä minulla ole (tippaakaan) taka-ajatuksia. Ja jos nuo asiat osaa varsin nopeasti tiedostaa, loppu on enemmän tai vähemmän selvää pässinlihaa, sillä teeskentelijää minusta saa hakemalla hakea. Kunpa olisikin aina niin, että ihminen kelpaisi muille sellaisena kuin on, ainakin omalla kohdallani se toive onkin lähes kokonaan toteutunut, ja osaan olla siitä todella iloinen.

Häh?! Joko ne mun salmiakit ennätti loppua? ;-)

Elämää jos jonkinlaista

Viime aikoina olen melkoisen usein ihmetellyt sitä, miten ihmeessä pystyn pitämään useita lankoja käsissäni yht'aikaa kaiken aikaa, niin yksityiselämäni kuin opintojenikin suhteen. Toisinaan kyllä tuntuu siltä, että olen asettanut itselleni ehkä hieman liikaakin paineita harteilleni, mutta elämäni nykytilanteen huomioonottaen ei ole hirveästi vaihtoehtoja toimia muulla tavalla. Erityisesti juuri valmistumisen lähestyessä stressinsietokykyni on jatkuvasti koetuksella. Silti oloni on ollut enimmäkseen kumman levollinen, vaan ei huoleton, ei missään tapauksessa, sillä eihän kenelläkään opiskelijalla ole varaa elää löysin rantein, jos mielii valmistua suht koht ajallaan. Oma asenteeni on kuitenkin aina opiskelun suhteen ollut se, että kun olen kerran leikkiin lähtenyt, leikki myös kestetään kunnialla loppuun asti. Oikeastaan kertaakaan ei ole siis tehnyt mieli keskeyttää, koska eteen ei ole tullut mitään järkevää syytä tehdä niin. Omaksi onnekseni.

Palasin koulunpenkille syyskuun alussa hieman jännittyneissä tunnelmissa, sillä heti kärkeen tehtävänäni oli haalia sellaisia kursseja, joiden avulla saan kootuksi kasaan loputkin opintopisteet, mutta toki valittavien kurssien täytyi olla myös riittävän mielekkäitä itselleni. Eikä sellainen siis todellakaan käynyt kädenkäänteessä, vaikka tämä syksy onkin nyt omaksi edukseni huomattavasti matikkapainotteisempi, kun taas vertaa aikaisempiin vuosiin, jolloin ei matematiikkaa juuri ollut näköpiirissä kuin kahteen eri osaan jaetun kurssin verran. Eli siis todella vähän. Mutta tällä hetkellä onneksi on tilanne sellainen, että alan pikkuhiljaa luottamaan siihen, että se himoittu paperinpala odottaa meikäläistä tuolla jossain, kunhan vain saan loputkin kurssit suoritetuksi itseäni tyydyttävällä tavalla. Ja tottakai jaloissa pyörii se ikuinen murheenkryyni: päättötyö. Vaikka olen kerran aikaisemminkin saanut sellaisen aikaiseksi, niin kyllä tämä tuleva pläjäys on jotain aivan muuta, seikka on saletti. Viime keväästä asti olen sitä päässäni pyöritellyt, mutta mitään konkreettista en ole vielä oikein ennättänyt saada aikaiseksi, vaikka tavoitteenani olikin työstää sitä kaiken muun ohessa. En vain yksinkertaisesti pysty pakottamaan itseäni kaikkeen mahdolliseen yhdellä kertaa, ei siihen pysty kukaan muukaan, mutta kaikki kuitenkin aikanaan. Niinhän se on.

Voihan pyhä jysäys...mä en ole varmaan tässä maailmankolkassa ainoa ihminen, jolla on tänä syksynä noussut niskakarvat pystyyn katsellessa kotimaan Big Brother -tonttujemme toilailuja. Välillä on jopa tuntunut siltä, että näiden vajaan kolmen BB -viikon aikana ei ole tullut kateltua juuri muuta kuin humalassa toikkarointia, nakuilua ja jopa jonkinsortin pehmop****a. Jo noiden perusteella voi hyvin päätellä, että juuri tämän BB -kauden touhuamiset ovat tähän mennessä olleet kilpailijoiden keskuudessa estottominta ikinä. Mutta eilen saimme kokea Suomen koko BB -historian ehdottomasti tunteikkaimman hetken, kun yksi suosikkiasukkaistani sai viimein tietää (asia oli ennättänyt olla tiedossa ulkomaailmassa jo useamman päivän ajan), että hänestä on tulossa isä. Andreasin avovaimo seisoi BB -talon pihalla pitäen käsissään muutamaa plakaattia, joiden avulla hän kertoi siipalleen hartaasti odotetusta raskaudesta. Andreas itse oli samaan aikaan aivan kuin "laboratoriohiiri" valkoisessa kylpytakissaan talon sisäpuolella, koska lasiovi oli ja pysyi kiinni, sillä varsinaisestihan BB -asukkaat eivät saa olla kosketuksessa ulkomaailmaan ennen kuin pääsevät talosta ulos. Miesparka oli tiedon saatuaan pyörtyä siihen paikkaan, eikä itkusta meinannut tulla loppua ensinkään. Eikä meinannut sillä hetkellä kyllä loppua meikäläiseltäkään saatika juontaja Vappu Pimiältä. Itkunsekaisin tuntein Andreas ennätti vielä sanoa "jag älskar dig" kihlatulleen ennen kuin autotallinoven tapainen verho laskeutui kokonaan alas. Sen jälkeen muut asukkaat päästettiin olohuoneeseen, jossa mies sai kertoa kaikille ilouutisensa. Ihme, ettei itseäni itketä vieläkin, niin uskomattoman herkkä hetki se oli. Tämänpäiväisessä jaksossa nuo samaiset happeningit tullaan näkemään vielä ainakin talon sisäpuolelta käsin uudelleen, joten ei sitten parane missata niin hienoja tapahtumia.

Tänään samaan aikaan BB:n ulostulon kanssa tulee MTV3:lta Bond -saagan Kun maailma ei riitä -leffa (The World Is Not Enough). Itse asiassa olin aika hämmästynyt, kun kyseisen leffan mainos pärähti viime viikolla ruutuun. Olin nimittäin vasta ihan äskettäin löytänyt erään about vuosikymmenen takaisen suosikkibändini vaivihkaa uudelleen, ja kyseinen bändi on samaisen Bond -rainan tunnarin esittänyt Garbage, jonka levyttämää 007 -leffabiisiä ei muistikuvani mukaan aikoinaan kovinkaan paljon suitsutettu, mutta kyllä leffan julkaisemisen aikoihin pidin ainakin itse biisistä kovastikin. Anyway, päätin hiukan leffasta innostuneena laittaa kotisivuilleni The World Is Not Enough -biisin videon, ja varsinkin, kun bändistä ei ole parina viime vuotena kuulunut juuri mitään. Toivottavasti ovat kuitenkin vielä elävien kirjoissa, sillä uusi matsku ei olisi yhtään pahitteeksi.

Meidän piti sitten hoitaa tänään yhdet oppitunnit kuka missäkin koulumme oppimisympäristön chatin avulla, mutta eihän tuo chat ainakaan mun kohdalla toiminut, kun ei ollut siihen minkäänlaisia oikeuksia. Ja tää asia piti olla hoidettu jokaisen samalla kurssilla olevan opiskelijan kohdalla jo viime viikolla. No, se niistä virtuaalikuva-analyyseistä. Saa nähdä, mitä tapahtuu viikon päästä noiden juttujen tiimoilta, kun normaalit tunnit taas jatkuvat.

Mutta...nyt nautinnollisia (ja kurkunpolttaviakin) hetkiä kuppikeiton parissa. ;-)

Tosi-tv:tä ja piinaviikkoja (+ blogin uusi, hieman erilaisempi ilme)

Suomalainen tosi-tv on tänä syksynä todellakin kukkeimmillaan viime viikon alussa alkaneen Big Brotherin (Sub), ja tässä kuussa starttaavien, sekä Sinkkuäidille sulhasen (10.9 - Nelonen), Idolsin (11.9 - MTV3) että Maajussille morsiamen (12.9 - MTV3), ansiosta. Joten on siis ihme, jos ei kenellekään vkon 37 jälkeen ala tulla jo melkoinen ähky, kun on hädintuskin edes ennättänyt tutustumaan kunnolla ensi viikon "uuteen" tosi-tv-tarjontaan Big Brotherin vanavedessä. Tunnustan, että BB on kaikessa karmeudessaan ennättänyt jo koukuttaa minut, ja samalla tavalla varmasti käy myös Idolsin sekä sympaattisten Maajussien (ja mahdollisesti myös Maajustiinojen) kohdalla. Nelosen tosi-tv-ohjelmat eivät taas tähän asti ole oikein koskaan olleet kovinkaan mediaseksikästä tavaraa, mutta saas nähdä, miten nyt käy, kun uudet Sinkkuäidit astuvat esiin. Joka tapauksessa ainakin minun kohdallani käy varmasti niin, että viimeksimainittu jää melkoisen pahasti kolmen muun jalkoihin, mutta kyllä mitä suurimmalla todennäköisyydellä Sinkkuäitien edesottamuksia miesmarkkinoilla tulee silti katsottua edes vähäsen. Katsotaan nyt ensin, saako pilotti tarvitsemansa ensispurtin jatkoa ajatellen, joten ei lähdetä nyt tyrmäämään showta heti kättelyssä. Mutta se on ainakin varmaa, että eniten tulen jännäämään Idolsin koelaulu-pläjäyksiä. Olen nimittäin itsekin piipahtanut aikoinaan, ja peräti kahdesti, koelauluissa. Tosin en kuitenkaan Idolsin, vaan sen toisen (juuri sen). Itselleni ne olivat todella mukavia kokemuksia, huonoja puolia ei niissä mielestäni juurikaan ollut, mutta ainakin jatkuva odottaminen koetteli ehdottomasti eniten kaikkien kanditaattien kärsivällisyyttä. Ja pahimmassa tapauksessa odottamisen aiheuttama väsymys saattoi vaikuttaa jopa häiritsevästi lauluääneen, jos oli enemmän tai vähemmän vakavissaan jatkon suhteen. Mutta se on kuitenkin lopulta ihan yksilöstä kiinni, miten odottamiseen käyttämänsä ajan aikoo käyttää hyödykseen, joten ehdottomasti luovuutta peliin vaan, ettei meininki mene ihan liian tylsäksi. Ja ensi viikolla tullaan siis ensi kerran näkemään, miten on luovuus Idols-koelaulajien keskuudessa tällä kaudella oikein kukkinut. Mutta nyt taidan jättää juttelun tosi-tv:stä toistaiseksi tähän tai muuten tulee oikein kunnolla Isonveljen kädestä. Luunapit ovat nimittäin aikas ikäviä juttuja...auts.

Muutama päivä sitten onnistuin eräällä keskustelufoorumilla aika ansiokkaasti mollaamaan erästä valtakunnallista business-lehteä, ja kun tulin eilen lomilta kotiin, postin seassa oli ilmoitus, että tulen jälleen saamaan edellämainitun business-julkaisun maksutta kotiini. Ja vieläpä usean kuukauden ajaksi. Tämä on sikälikin aika painajaismainen juttu, että taas päivittäin kertyy valtavat määrät roskapaperia kodin joka nurkkaan, ja varsinkin, kun en yleensä käy kovinkaan usein vierailulla pihamme lehtiroskiksen luona. Tosin lupasin jo kämppikselle, että aion viedä aina viikon jälkeen lehdet roskikseen, jotta niitä paperikasoja ei tosissaan syntyisi ihan liiaksi asti. Ja mainittakoon vielä sekin, että kämppis on "onnekseni" todellinen siivousintoilija, joten...

Hmm...voisin näin lopuksi taas nostaa esille yhden, ainakin itselleni varsin mielenkiintoisen elokuvan. Kyseessä on Richard LaGravenesen ohjaama sekä mm. Hilary Swankin että Gerard Butlerin tähdittämä P.S. Rakastan sinua (P.S. I Love You), jonka käsikirjoitus pohjautuu Cecelia "ex-Irlannin pääministerin tytär" Ahernin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin.

Elokuvan juoni (kopsattu pääosin Wikistä):

Holly Kennedyn (Swank) irlantilainen aviomies Gerry (Butler) sairastuu ja kuolee. Hollyn maailma romahtaa täysin, ja hautajaisten jälkeen hän sulkeutuu läheisiltään, kunnes hän saa kirjeitä menneisyydestä: Gerry haluaa auttaa Hollyn suunnattoman surun ylitse muistelemalla vielä kerran heidän yhteistä aikaansa maan päällä. Jokainen Gerryn kirje päättyy sanoihin ”P.S. Rakastan sinua”.

Pelkän juonen perusteella leffa melko varmasti päätyy aikanaan hankintalistalleni, sillä aihe ei ole kovinkaan sitä tavanomaisinta tyyppiä. Ja tuntuukin siltä, että melkoisen dramaattinen rakkaustarina saa kirje kirjeeltä pitämään otteessaan suorastaan pakottaen katsomaan sen loppuun saakka.

Huhhuijakkaa...tulipas taas kirjoiteltua. Pari edellistä tekstiäni ovatkin olleet syvällisempiä ja huomattavasti vakavammanpuoleisia, joten olikin ihan mukavaa kirjoittaa välillä jotain positiivistakin. Osittain itseironian hengessä tosin, jälleen kerran. ;-)

Elämää lähimmäisen varjossa

Minulla on lapsesta asti ollut erittäin monimutkaiset välit yhteen lähimmäisistäni, kutsutaanpa häntä nyt vaikka Teijaksi (nimi siis muutettu). Varsinkin sen jälkeen, kun hän erosi toisesta lähimmäisestäni Markusta (nimi myös muutettu), oma asemani Teijan silmissä heikkeni entisestään. En ole koskaan hyväksynyt sellaista, että joku haluaa tietentahtoen rajoittaa toisen luovuutta oman etunsa nimissä, mutta näin vain minulle tapahtui, kun esim. en päässyt pianotunneille, vaikka olisin halunnut. Teija ei ole koskaan oikeastaan ollut intohimoinen musiikin suhteen, toisin kuin Markku. Markku nimittäin muutama vuosi sitten toteutti viimein unelmansa perustamalla firman, joka tekee bisnestä pääosin musiikilla (kuitenkaan en kerro, miten). Joka tapauksessa, jos olisin tämän edellämainitun kaksikon eron jälkeen muuttanut saman katon alle Markun kanssa, elämäni olisi varmasti ollut huomattavasti onnellisempaa ja tasapainoisempaa. Teija kuitenkin onnistui manipuloimaan minua varsin onnistuneesti, ja niin jäin hänen kanssaan asumaan.

En olisi varmaankaan lainkaan lähtenyt kirjoittamaan koko tätä tekstiä (olen kuitenkin harkinnut tämän blogimerkinnän kirjoittamista jo pidemmän aikaa), mutta tilanne muuttui, sillä viimeksi viime viikolla, kun Teija lähti saattamaan minua bussipysäkille (reissasin junalla takaisin omaan soppeeni, koska työt jatkuivat taas seuraavana päivänä), hän muistutti minua jälleen kerran omasta erinomaisuudestani tekemisieni suhteen. Ja jälleen kerran sain puolustella itseäni, ja huomauttaa, että asiani ovat moneltakin osin hanskassa, ja kaikki aikanaan. Silti ahdistuin tilanteesta, sillä olen nimittäin päättänyt valmistua vuoden sisällä (aikaisintaan joulun alla), mutta yhä vain Teija yrittää syöttää minulle omaa näkemystään asiasta, sillä hän ilmeisesti uskoo, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. Onneksi en kuitenkaan ole koskaan ottanut hänen sonnanjauhantaansa kuuleviin korviini, vaan olen yleensä aina tehnyt kaikki elämääni koskevat päätökset itse. Ehkä ainoa asia, jossa viitsin olla Teijalle mieliksi, oli lukioon meneminen, joka kuitenkin osoittautui lopulta täydelliseksi virheeksi, ei kuitenkaan aivan katastrofaaliseksi sellaiseksi, mutta kuitenkin. Mutta tulipahan koettua sekin vaihe elämässä, ei siitä pääse yli eikä ali. Minua on joka tapauksessa ottanut aina päähän se, millä tavalla Teija yrittää jatkuvasti hallita elämääni kohtelemalla minua kuin jotain pikkulasta, joka ei osaa hoitaa asioitaan sillä tavalla, kuin ne hänestä pitäisi osata hoitaa. Ja sellainen voi olla kenestä tahansa todella turhauttavaa, täysin.

Otanpa tähän blogiartikkeliin mukaan vielä yhden lähimmäiseni, joka on minunkin ohellani saanut omalta osaltaan kokea Teijan karvaista kalkkia, onneksi kuitenkin hieman pienemmissä mittasuhteissa, sillä hän on saanut oikeastaan elää koko elämänsä "Teijan tyttönä". Kyseessä on henkilö nimeltä Sari (nimi myöskin muutettu), joka nykyisin muistuttaa jopa ulkoisestikin huvittavan paljon Teijaa. Minä taas olen luonteeltani enemmän Markun sorttinen, ja kasvojenpiirteissämmekin on jotakin samaa, mutta muuten ulkoisesti tuskin koskaan tulemme muistuttamaan toisiamme (naurua). Sitäpaitsi Markku on nykyisin osittain kalju, ja paikka paikoin raskaat elämänvaiheet ovat onnistuneet tekemään hänestä kovinkin pyöreänpuoleisen. Välini Markkuun ovat joka tapauksessa aina pysyneet kaikesta huolimatta varsin hyvinä, kuin myös Sariin. Sarikin on lopulta huomannut sen tosiasian, että Teijalla on välillä todellisia vaikeuksia päästää meistä kahdesta irti, jotta hänen oma egonsa ei kuivuisi kokoon. Huomautan kuitenkin, että aina silloin, jos minulla ja/tai Sarilla menee huonosti, menee Teijalla kaikki mukamas ihan päin helvettiä, ja hän suorastaan häpeää meitä. Mutta nyt kun olemme Sarin kanssa siinä pisteessä, että meillä menevät asiat oikeastaan enemmän kuin loistavasti, pelkää Teija jäävänsä totaalisen yksin, ja takertuu meihin entistä tiukemmin. Tämän ainakin huomasin itse yhtenä päivänä, kun Teija toivoi minun muuttavan jossakin vaiheessa asuinpaikkakunnalleen, ja mitä ilmeisimmin pysyvästi, vaikka hän tietääkin varsin hyvin (ainakin luulen ja toivonkin niin) sen, ettei se tule onnistumaan. Ja minulle on joka tapauksessa ollut aina päivän selvää se, että kuuntelen kaikessa vain ja ainoastaan itseäni, ja sitä kaikista tärkeintäkin, eli omaa sydäntäni. Siksi herääkin kysymys, missä onkaan Teijan sydän piileskellyt kaikki nämä vuodet, kun hän esim. ei ole Markusta erottuaan edes yrittänyt etsiä ketään rinnalleen. Eikä kukaan ole koskaan tullut edes kysyneeksikään häneltä asiasta. Tosin meidän suvussa ollaan enemmän kiinnostuneita sukumme nuorison kuin vähän varttuneempien ihmisten yksityiselämistä, mutta kuitenkin. Voin ainoastaan nyt todeta, että vain aika pystyy näyttämään, mitä tulee tapahtumaan, sillä kun Teija oikeastaan mitä ilmeisimmin aikoinaan halusi omistaa elämänsä pelkästään minulle ja Sarille, niin ehkä hänenkin elämässään tulee vielä aikanaan tapahtumaan jotain, joka itseltäkin vaatii totuttelua. Ja se voi olla viimein se uusi rakkaus, kukapa tietää? Mutta kyllä hänelle se jotenkin on osattava osoittaa, että elämässä on paljon muutakin kuin vain minä ja Sari, vaikka hänelle me ne kaikkein tärkeimmät edelleen olemmekin, tottakai. Silti uskon, että hän jonakin päivänä vielä tajuaa muuttaa elämäänsä niin, ettei meidän kahden tarvitsisi kaiken aikaa olla pitämässä hänen hihansuustaan kiinni, ja ohjailla häntä juuri oikeaan suuntaan.

Haluan vielä muistuttaa, ettei tämän kirjoituksen ole todellakaan tarkoitus loukata Teijaa tai ketään muitakaan, mutta kyllä erään pitäisi ymmärtää se tosiasia, että hänellä on vielä sellaistakin elämää elämättä, johon ei tarvita joka käänteessä minua ja Saria. Se voi toki osoittautua todelliseksi tuskan lähteeksi, mutta lopulta todella palkitsevaksi elämänvaiheeksi. Jokaisen olisi hyvä voida käydä niitä elämän tuskallisimpiakin vaiheita läpi, jotta näkee, että kykenee varmuudella nousemaan, ja ennen kaikkea...elämään sitä elämää itseään sekä iloineen että suruineen. Ja se jos mikä on äärimmäisen palkitsevaa. :-)

Herätystä kerrakseen

Kello on 06:15. Oh no!!! Herätyshän piti olla klo 04:00. Mokomakin iänikuinen kännykän herätyskello petti minut, ja todella pahasti. Minun piti nimittäin olla tänään työpaikalla viim. klo 06:00. Ja eikun äkkiä soittamaan työnjohtajalle. Vaikka en olekaan ikinä aikaisemmin palkkatyössä ollessani nukkunut pommiin, olin kuitenkin tavattoman tyyni asian suhteen, enkä ottanut pultin pulttia koko jutusta. Aika erikoista. Mutta...työnjohtajan saatuani kiinni hän kuitenkin sanoi, että töissä oli juuri sillä hetkellä melkoisen hiljaista, joten kiirettä töihin tulemiselle ei tarvinnut pitää. Ja pari tuntia sinne tai tänne, ei se nyt maailmaa kaatanut. Joka tapauksessa töissä oli todellakin juuri tänään melkoisen hiljainen meininki, vaikka jotain pikku juttuja pääsin itsekin onneksi tekemään poikkeuksellisesti kuusituntisen työpäiväni aikana. Tosin, tulipahan juuri äsken mieleen, että osa porukasta on tällä hetkellä kesälomalla, mutta kuitenkin. Saas nähdä, millainen meininki onkaan sitten huomenna, kun jälleen aamuvuoro koittaa.

Koin sitten päivän aikana vielä toisenkin kunnon herätyksen. Päätin nimittäin vihdoin ja viimein hankkia vuosien tauon jälkeen kunnon herätyskellon. Iltapäivällä suuntasin sitten lopulta paikalliseen kultasepänliikkeeseen, ja onneksi valikoima siellä on sen verran kattava, että löysin mieleiseni palosireenin. Merkki: Rhythm, väri: pearl purple, hinta: tasan 13€. Eli ei siis mitään Tiimari-kamaa, mitä tuli vähän nuorempana aina enemmän tai vähemmän harrastettua. Haikailin muuten vähän ennen kultasepänliikkeeseen saapumista erään tavaratalon alennusmyynneissä yhden Audrey Hepburn -leffaboxin (ihastuin viikonloppuna Breakfast at Tiffany's -leffaan) perään, mutta totesin kuitenkin, että tänään satsaan vain ja ainoastaan herätyskelloon. Katsotaan sitten myöhemmin, mitä oikein teen tuon boxin kanssa, koska Hepburn kuuluu ilman muuta suosikeihini.

Älkää sitten tehkö niinkuin minä tein, vaan tehkää niinkuin minä sanoin (tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää). Toivon kuitenkin, että tästäkin souvista seuraisi edes jotain hyvää muuten niin suht tavanomaiseen arkeen.

Yours, TJH ;-)

23

Tunnetteko kenties ilmiön nimeltä 23? Siis nimenomaan nimeltä, sillä olen kokenut muutamana viime vuotena tuon samaisen numeron olevan osa jokapäiväistä elämääni. Tuntuu nimittäin siltä, että mihin tahansa menenkin, 23 nousee aina esiin jossakin muodossa. Lisäksi olen syntynyt 23. päivänä (syyskuu). Aiheesta on jo Wikipediassa juttua, ja 23 -elokuvankin päätin ihan mielenkiinnosta katsastaa. Joten jos ette ole perehtyneet aiheeseen, tutustukaa ehdottomasti siihen, sillä se saattaa varmasti tuoda esille paljon sellaisiakin mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita ei aiemmin ole välttämättä edes tullut miettineeksikään.

Wikipedian artikkelit aiheesta:

Artikkeli 1

Artikkeli 2

Niin, ja siskoni täytti tänä keväänä 23v. Ja pari hyvää tuttuani ovat hekin syntyneet 23. päivä, toinen maalis- ja toinen elokuussa. Että näin.

P.s. Tää ei liity mitenkään tähän aiheeseen, mutta on ihan pakko kommentoida hieman: Take it easy guys, ok?