Olen pitänyt ihan tarkoituksella hiukan taukoa bloggailusta, mutta eiköhän nyt ole taas pikku kirjoittelun paikka. On sen verran ajatuksia kierroksella pääkopassa.
Kevät lähti sitten viimein viime viikolla oikein kunnolla käyntiin, mutta tohdin vasta maanantaina vaihtaa talvipoponi siroihin, turkoosinvärisiin tossuihini. Olen parina viime vuotena ollut mieltynyt Boy-cot -merkkisiin kenkiin, tosin mulla on vasta kaksi paria sellaisia, joten olisi todella mukavaa, jos tänä vuonna löytyisi vielä kolmaskin tossupari kahden olemassaolevan seuraksi. Ja tietysti kenkien ulkoiset ominaisuudet merkkaavat mulle aina kanssa todella paljon, joten mikään helppo tehtävä se ei tietty missään tapauksessa ole. Sinänsä merkkituotteista on mun kohdalla aika hullua puhua, koska en yleensä ole uskollinen juuri millekään merkille ainakaan kuteista puhuttaessa, vaan käytännöllisyys on aikalailla kaiken a ja o, vaikken mä ihan mihin tahansa kangaspaloihin pukeudukaan. Mutta kerrankos sitä haksahtaa johonkin oikeasti todella mukavaan tapaukseen.
Eräässä blogi-tekstissäni (Belle's blog) kerroin viettäneeni aikaa äitini kodin parvekkeella kahvista ja vaniljajäätelöstä nautiskellen, vieläpä kevätauringon paisteessa. Ja viime viikonloppuna toistui rituaali lähestulkoon samana, tuli nimittäin syötyä vaniljapakettijäätelön sijaan mansikkapuikkoa, ja lisäksi maistoin ekan kerran aurajuustopatonkia, joka ilman muuta maistuu kaikkein parhaimmalta juuri tuoreena. No, tulipa vielä siinä ohessa luettua päivän aikana hommattuja viikonvaihteen iltapäivälehtiä. Mutta siis...ainakin tuollaiset hetket ovat aina mulle yhtä luksusta, enkä sekuntiakaan niistä hetkistä vaihtaisi pois. Ja vielä sekin, että äitini kotitalo sijaitsee aika isonkin metikön kupeessa, ei tulisi mieleenikään asua parin kilsan päässä olevan keskustan ihmisvilinän keskellä. Eli kyllä luonnon rauhasta voi aivan yhtälailla nauttia kerrostalossakin asuessa, ja muutenkin tämä koko asuinalue on erittäin rauhallista sorttia. Precis.
Olen ihan pienestä asti digannut paljon kaikenlaisista palapeleistä, vaikka todella harvoin niitä kokoankin. Cleopatra-aiheinen (1000 palaa) kuuluu viimeisimpiin, parikin kuvaa siitä löytyy kuvablogistani. Mutta nyt mulla on taas pitkästä aikaa palapeli-vaihe päällä, ja vuorossa on 500 palaa sisältävä röykkiö, josta pitäisi muodostaa maineikkaan, alkujaan Australiassa syntyneen, mutta nykyisin Uudessa-Seelannissa asuvan ja työskentelevän valokuvaajan, Anne Geddesin, kuvaama otos yhdestä vauvasta. Eli kyseessä on siis henkilö, joka kuvaa lähes yksinomaan vastasyntyneitä maitopartoja mm. erilaisissa, mielikuvituksellisissa asuissa. Geddes, joka on tehnyt yhteistyötä myös laulullisen esikuvani, Céline Dionin, kanssa Miracle -proggiksen (2004) muodossa, on jo vuosia kuulunut ehdottomiin suosikkivalokuvaajiini. Joten voi siis varsin hyvin kuvitella, kuinka mieluinen kyseinen proggis minulle aikoinaan oli ja on yhä edelleenkin. Nostanpa tässä vielä samalla esille muutaman Googlen kuvahaun kautta poimitun Geddes-valokuvan. Ja nuo kaksi Céline-kuvaa voi bongata omilta Dion-fanisivuiltanikin. Parhaillaan kokoamastani palapelistä en kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt mistään kuvaa, mutta kattellaan.
Täytyy kai viimein tässä kohtaa ottaa puheeksi viimesunnuntainen Tanssii Tähtien Kanssa -jakso, jonka jälkeen tuli ihan sellainen olo, että "yllätysputoamisilta" ei tulla enää jatkossa todellakaan välttymään. Mahdollisesti tulemme skabassa näkemään vielä lisäksi "yllätysvoittajankin". Ja molemmat Miss Suomet (joiden kruunaamisvuodet sattuvat muuten olemaan 1958 ja 2008, eli siis tasan 50 vuotta välissä) onnistuivat vieläpä repäisemään sellaiset esitykset, ettei mitään rajaa. Ja Sormusten herra -leffatunnarin avulla saatiin vieläpä tämän kauden eka kymppi, mikä tuntuu itsestänikin todella, todella hyvältä. Kiitän todella hienosta kappalevalinnasta myös Wilsonin & Susan kohdalla, paremmin ei olisi voinut edes valita. Joka tapauksessa oikein hieno jakso kokonaisuudessaan, ei voi muuta sanoa. Ja pitäkää kivaa jatkossakin, eikös juu?
Kissan sain sitten viimein vietyä pari päivää sitten ulos auringonpaisteeseen, ja vieläpä kaarisillan toiselle puolen. Mutta, mutta...jo vuosikausia yksi varmimmista kevään merkeistä on meillä aina ollut Sissin kesäturkin esilletuleminen. Eli se tarkoittaa oikeastaan pelkkää itkua ja hampaidenkiristystä kissalta jatkuvasti lähtevien irtokarvojen vuoksi...hehe. No, ei tuollainen oikeasti kauhean kivaa ole, kun pitää olla koko ajan yltäpäältä kissankarvoissa, joten se ajatus ei todellakaan lämmitä meikäläistä, ainakaan mieltäni. ;-)
Tää tekstirotla alkaa tällä kertaa hiukan normaalista poikkeavalla tavalla. Eli...aina yhtä uljas pääministerimme onnistui sitten repäisemään näin loppuviikosta oikein kunnolla. Joten onnea vaan, sillä sitä te todellakin tulette tarvitsemaan.
No, se mikä mua monesti risoo, on, että mua tuijotetaan aina ja joka paikassa, menen oikeastaan sitten minne ikinä tahansa. Torstaina, kun reissasin pendolla opiskelukaupungistani takaisin nykyiseen kotikaupunkiini (oli pakko asioida vaihteeksi koulullani), en voinut taaskaan välttyä ihmisten katseilta (menomatkalla opiskelukaupunkiini sain kuitenkin olla ihan rauhassa ja touhuta omiani). Eikä se voinut millään johtua siitä, että kuuntelin musaa mp3-soittimestani ihan riittävän voimakkaalla volyymillä, sillä muuten olisin sijoittanut ihan turhaan uusiin nappikuulokkeisiini muut ihmiset huomioonottaen. Käväisin vielä ennen paluuta kotikaupunkiini opiskelukaupunkini Arnolds -kahvilassa, jossa (ah, niin ihqun!) Suklaamakukahvin kanssa otin keltaisenvärisen Pääsiäisdonitsin (piirros samaisesta donitsista löytyy kahvilaketjun sivuston etusivulta). Junamatkan aikana tuli sitten aivan sellainen olo, että taskupeilillä olisi niinä hetkinä ollut todellakin tarvetta, eikä tää edes ollut ensimmäinen kerta, kun kuvittelen naamavärkkiini päässeen jotakin epämiellyttävää, tässä tapauksessa donitsinjämiä. Kotiin juuri ennen Salattuja elämiä palattuani kurkkasin sitten itteäni veskin peilistä, eikä naamassani näkynyt yhtikäs mitään, taaskaan. Mutta luulotautiseksi minua ei voi millään ainakaan haukkua, sillä tunnen sen todellakin aina nahoissani, jos minua tuijotetaan, eikä se yleensä ole yhtään mukava olotila. Ja kuka nyt tuijottelusta muutenkaan nauttisi? No, ehkä sitten joku muu, mutta en minä ainakaan. Heh...joskus, kun isäni katsoo minuun päin, useimmiten kysyn häneltä, että mitäs tuijotat. Hän sitten vastaa, että sua. Tyhmään kyssäriin tyhmä vastaus, jälleen kerran.
Mun äidillä on ens viikolla tiedossa synttärit, ja just viime aikoina on alkanu tuntua ihan siltä, että mitä enemmän ikää tulee, sen sottaisemmaksi sitä alkaa muodostua. Ja Sissin kohdalla aivan sama juttu. Mua alkaa kohta kyllästyttämään, kun aina viime kädessä se olen juuri minä, joka joutuu siivoamaan kummankin ne pahimmat sotkut. Toinen esim. jättää olkkariin jatkuvasti ruokailuvälineitään ja toinen taas esim. onnistuu aina levittelemään kissanhiekkaansa ympäri kämppää. Periaatteenani nimittäin on, että kukin saakoon itse siivota sotkunsa (kuitenkaan kissaa lukuunottamatta...haha), mutta sattumoisin juuri näissä olosuhteissa joudun ainakin toistaiseksi luopumaan periaatteestani. Tänään yritin juuri äitini sotkuisuuden vuoksi tehdä protestin, ja sanoa hänelle, etten se ole todellakaan minä, joka tällä kertaa valmistaa spaghettia, mutta koska minua ei huvittanut kinata asiasta enää sen enempää, päätin antaa periksi, ja suunnata pikku kiukunpuuskassa keittiöön. Mutta sanottakoon tähän kohtaan vielä yksi asia...katsokaakin edes te, että pidätte aina paikkanne kunnossa, oli ikä sitten oikeastaan mikä hyvänsä, ok? Ja ihan terveytennekin uhalla.
Lyhyesti voisin kommentoida hiuksenhienoa Lost In Translation -leffaa niin, että jos jotain juuri Japanissa haluaisin ehdottomasti tehdä, niin päästä laulamaan karaokea. Japsithan tuon huvin aikoinaan keksivätkin, joten täytyyhän sitä karaoken synnyinmaassa saada mahdollisuus kokea sekin ihme eräänlaisine elämyksineen.
Mutta voi hyvänen aika, missäs se neidon taskupeili sitten lopulta oikein luurasikaan?...No, kotiin jätetyssä pussukassa, tietysti. Mitä te sitten muuta tosiaan kuvittelitte? ;-)
(Belle's blogin kanssa tuli jonkin verran teknisiä ongelmia, joten siksi jouduin siirtämään tämän tekstin tänne.)
Vko 10 piti minua otteessaan harvinaisen tunnepitoisella tavalla, todellakin. Olin vähällä jopa tehdä jotain sellaista, jonka olisin lopulta tehnyt aivan vääristä syistä. Ja voin sanoa tämän neuvona ihan kaikille, en siis ainoastaan itselleni: pakeneminen ei loppujen lopuksi auta yhtään mihinkään. Ja varsinkin, jos yrittää jotenkin paeta kohtaloaan, ei koskaan tule välttämättä tietämään, mitä todella tulee lopulta tapahtumaan....Anteeksi.
Muutama viikko sitten tuli säikähdettyä oikein pahemman kerran, kun kuuntelin nappikuulokkeilla musaa läppäristäni sohvalla maaten, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua ihan siltä kuin kuulokkeet olisivat alkaneet kai jollakin tapaa ylikuumeta, joten vedin ne sillä samaisella sekunnilla pois korvistani. Vaikka kuulokkeet olivat hankittu vasta viime vuoden kesällä, niin olivathan ne kieltämättä olleet mulla melkoisen kovassa käytössä, sillä kuuntelen musaa jommastakummasta Creativen mp3-soittimestani (tai pikemminkin lähinnä wma-soittimestani) oikeastaan ihan päivittäin ja vieläpä melko jatkuvalla syötöllä (juu, eli en siis ala sitä takuulappua etsimään). Nuo soittimet ovat mulle tosiaankin ihan kaikki kaikessa, joten kunnolliset ja varsinkin kunnolla toimivat kuulokkeet pitäävät olla aivan ehdoton välttämättömyys. Joka tapauksessa tuon kuulokkeiden eräänlaisen kipinöinnin jälkeen en ole edes kertaakaan koskenut samaiseen kuunteluhärveliin, mutta onneksi mulla olivat vielä tallessa "varakuulokkeet" eli mun uusimman soittimen mukana tulleet, ei niin hyvät vastaavat. Lauantaina sitten päätin vihdoin ja viimein satsata ihkauusiin nappikuulokkeisiin, ja täytyy todeta ykskantaan, että nämä uudet ovat jopa huomattavasti paremmat kuin edelliset. Suorastaan tajunnanräjäyttävät. Ja tällä kertaa vieläpä samaa merkkiä kuin mp3-soittimeni, edelliset olivat Philipsin. Ja mikä parasta, ne eivät musankuuntelun aikana päästä ääniä "kulkemaan ulos", eli vierustoverini säästyvät täysin ylimääräiseltä mökältä, mikä aika usein nappikuulokkeistakin lähtee, oli voluumi periaatteessa mikä tahansa. Ja kyllä, mua on porukat pari kertaa huomautelleet "häiriköinnistäni". Ihme, etteivät kanssamatkustajat esim. junareissujeni aikana ole koskaan sanoneet mulle mitään. No, nyt vaan tarttee ainoastaan kattoa, ettei mulla ala kuitenkaan voluumit nousemaan aina ihan liian korkealle just noiden uusien kuulokkeiden ansiosta, jotta vielä kuulisin ulkona kävellessäni riittävästi liikenteen eri ääniä. Viuh.
Sain tossa yhtenä päivänä viimein katottua todella ihastuttavan elokuvan nimeltään Juno (katsoin sen itse asiassa kahdessa osassa kahtena eri päivänä, todella järkevää). Siinä raskaana oleva, Juno-niminen teinityttö päättää lopulta antaa lapsensa adoptoitavaksi, mutta ihan kommelluksitta ei siitäkään hommasta oikein tulla selviämään. Leffa sai aikoinaan pienoisen kohun ympärilleen Junon alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin saaneen Diablo Cody'n menneisyyden tullessa julki, mutta eipä silti ne jutut ole elokuvan todella etevää juonenkulkua ja sanailua todellakaan himmentäneet. Filkka päättyy Junon ja lapsen biologisen isän yhteiseen musiikkihetkeen, jossa pariskunta esittää akustisilla kitaroillaan yhden elokuvassa esiintulevista biiseistä. Päätin leffankatselun loputtua kirjoittaa ylös kappaleen suomenkielisen käännöksen/sanoituksen, joka on siis tuossa alla. Kyllä kai ne teinitkin edes joskus tietävät, mistä oikein puhuvat.
Olet rakastaja joskus, ystävä aina Vaikka joskus suru mieltäsi painaa En voi keneenkään toiseen rakastua
On kirkko ja kirkontorni Ei rakkaus ole yhtään korni En voi keneenkään toiseen rakastua
Ei raivarit suhdettamme pilaa Haluan suosiota, sinä lisää tilaa En voi keneenkään toiseen rakastua
Yrität elää ihmisiksi Rakastan sua juuri siksi En voi keneenkään toiseen rakastua
Suutelen otsaan punan, varjoissa junan Tuntuu ihanalta, sun jalat pettää alta En voi keneenkään toiseen rakastua
Kivet, puut mulle anteeksi antaa Miten voit kaunaa kantaa? En voi keneenkään toiseen rakastua
En voi keneenkään toiseen rakastua
Rakastan vain sua
Ja Tuubista satuin vielä löytämään jonkinasteisen musavideon biisistä. Check it out. Very spooky.
"Ooh, Pete Parkkos -paitoja!", huudahti perjantaina yks ala-asteikäinen pikkutyttö samanikäiselle, tyttöpuoliselle kaverilleen paikallisen Anttilan TopTen -osastolla (on sitten parhaillaan keskusvaraston tyhjennysmyynnit menossa). Kyllä noi nuoremmastakin päästä olevat, pienet fanitytöt osaavat kanssa olla todella ihania idoliaan/idoleitaan kohtaan. Aika säväyttävä lause, vaikken en itse Parkkosen faniksi tunnustaudukaan. Hyvä lauluääni sällillä kuitenkin enivei on.
Ajoittaisen piiloblondin osa on kyllä kieltämättä välillä todella kova, se tässä on ihan hiljattain tullut jälleen todettua, myönnettäköön se karu tosiasia. ;-)
Ja vielä lisäksi...
Miinusta:
Simo Frangén putosi jo heti ekana Tanssii Tähtien Kanssa -kisasta, vaikka hän pärjäsi kohtalaisen hyvin tangossa...todella kummaa. Mä tiedän kyllä, kenen olisi pitänyt oikeasti pudota Frangénin sijasta, mutta enpä paljasta henkilön nimeä tässä yhteydessä.
Plussaa:
Reikä seinässä on ihan mahtava tv-ohjelma. Nauroin aivan kippurassa. Kaikkea ne japsit keksivätkin.
..., sanoi tossa yhtenä päivänä yks heebo (ei siis kuitenkaan minä), kun oli just ehtiny aloittaa appelsiinin päältäkuorimisen.*levittelee käsiään*
Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu ItalianMilanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*
Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.
Lepää rauhassa, Åke Lindman.
Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.
Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)
Olin jo vuosikausia kuvitellut olevani pelkästään tee-ihmisiä, mutta muutamien viime kuukausien aikana olen aivan kuin varkain alkanut juomaan normaalia enemmän tuota varsin katalaa, todellista piristysruisketta. Viime syksynä, kun vielä asuin opiskelukaupungissani, aloin käydä yhä enemmän paikallisessa Arnolds -kahvilassa (on tosin jo vuosikausia ollut lempikahvilaketjuni) lähinnä juomassa kupin cappuccinoa, ja usein ostin (ja ostan edelleenkin) siihen oheen myös donitsin. Ja kahvinjuonti vain jäi päälle, tosin juon kahvia korkeintaan vain kerran päivässä, sillä se ei todellisuudessa sovi kropalleni yhtään, koska yhdenkin kupillisen jälkeen saatan tulla vähän liiankin hermostuneeksi ja yliaktiiviseksi. Ja varsinkin silloin, jos onnistun juomaan sellaisen suht tyhjään vatsaan. Vielä muutama vuosi sitten, kun en kauheasti juonut kahvia, olin yhtenä perjantaisena kouluaamuna yksien tuntien aikana päättänyt kulauttaa alas ihan ok määrän kofeiinipläjäystä, mutta myöhemmin huomasin, ettei se ollutkaan kovin viisas teko. Nimittäin minulla oli vielä samana päivänä tiedossa yksi tentti, jonka aikana sitten tärisin kuin pieni haavanlehti. Ja sen jälkeen vannoinkin, etten enää koskaan ota edes muutamaa tuntia ennen tenttiä pisaraakaan kahvia. Enkä ottanutkaan koko loppuopiskelun aikana, oli se sen verran hirveä kokemus, vaikka äsken mainitsemani tentti menikin todella loistavasti parhaalla mahdollisella tavalla. Cappuccinon ohella minulle maistuu nykyisin yhä enemmän keitinkahvikin (ja edelleen maidolla) varsin hyvin (ja varsinkin, jos se keitetään Moccamasterilla...haha...kiitos kahvihullun äitini), mutta nyt noiden kahden rinnalle on viimeaikoina noussut myös suklaa-makukahvi, joka on tällaiselle suht suklaahullulle todellinen unelmajuoma kaikessa ihmeellisyydessään. Ja onkin selkeästi paras makukahveista (muita mm. hasselpähkinä ja kinuski). Mutta, joka tapauksessa tämä on varsin hieno alku varsin mukiinmenevälle blogi-tekstille.
Kaikilla on vähintäänkin yksi fobia, ja voin paljastaa, että itse pelkään jostain kumman syystä ainakin veitsiä. Ja oikeastaan ihan kaikenlaisia sellaisia (tosin se ei tarkoita sitä, ettenkö uskaltaisi koskea sellaisiin). Siksi inhoan sitä, kun äitini jättää niitä olohuoneen pöydälle lojumaan (mutta vain silloin, jos hän on syönyt esim. omenia), vaikka hän tietää varsin hyvin, että Sissi-kissa temppuilee samaisella pöydällä aina silloin tällöin. Niinä vuosina, kun Tupsu-kissamme oli vielä elävien kirjoissa, noteerasin yhtenä päivänä koulusta palattuani, että juuri kyseinen kissimirri (Sissi oli jäänyt päivän ajaksi ulos) oli selkeästi käyskennellyt keittiön työtasolla, sillä parkettilattiaan oli onnistunut uppoamaan todella terävä, kai eräänlainen hedelmäveitsi. Olikin melkoisen selkäpiitä karmivaa siinä katsella terävässä kulmassa törröttävää veistä, joka todella oli lattiassa kiinni. Ja kissa saikin kuulla kunniansa sen jälkeen, sillä niin vihainen olin tapahtuneesta, mutta pelkäksi torumiseksihan se vain lopulta taisi mennä. Mutta eihän vissiin oikein kukaan muu perheeni ihmisolennoista, ja varsinkin juuri äitini, tuosta opikseen kauheasti ottanut, kuten voi hyvin päätellä tämän kappaleen ekoista riveistä. Siitäkin huolimatta, vaikka oma valvova silmäni on usein lähettyvillä.
Kuorosota -ohjelma on tällä hetkellä yksi ehdottomia suosikkiohjelmiani, ei tosin kyllä liene mikään yllätys just mun kohdalla. Ja pidot senkuin paranee, sillä ensi sunnuntaina yhtenä osana on elokuvamusiikki, jota erityisesti odotankin todella innolla. Mikin kuorolla on biisinä Help! (elokuvasta Help!), Marionin kuorolla varsin viehko Lady Marmalade (leffasta Moulin Rouge!) ja Kotipellon kuorollaI Don't Want To Miss A Thing (filkasta Armageddon). Erityisesti tuo Kotipellon kuoron valinta sai minut hymyilyttämään sen vuoksi, että kuvittelin lähes jokaisen immeisen inhoavan kipaletta. No, ei se minusta niin kauhean huono biisi kuitenkaan ole, sillä vain on, sanotaanko nyt kaikista leffa-biiseistä jostain kumman syystä vain hiukan kyseenalainen maine. Mutta älkää vain minulta kysykö, mistä se johtuu, sillä en oikein tiedä sitä itsekään.
Olen enemmän tai vähemmän vuodesta -92 lähtien (eli kohta jo 17 vuotta) harrastanut karaokea, ja se on näin laulamista tosissaan rakastavalle todella loistavaa ajanvietettä. Biisi, jota olen laulanut julkisesti eniten (varmaankin parikymmentä kertaa), kuuluu "Suomen Céline Dionin", eli Erikssonin Annan, jättihitteihin. Sen jälkeen, kun olin laulanut kappaleen ensi kerran julkisesti, sanoi isäni minulle, että biisi sopii hyvin minulle, ja jossain vaiheessa iltaa hän sanoi senkin, että lauluäänessäni on oikeasti jotakin erikoista. Ja olinkin todella otettu isäni sanoista, sillä hän on hyvin rehellinen ja suorapuheinen varsinkin, mitä tulee musiikkiin. Ja siitä lähtien tuo alla oleva kipale onkin ollut yksi todellisista bravuureistani, ja sitä se on yhä tänäkin päivänä.
Kun katsoit minuun kaiken muun mä unohdin Kun katsoit minuun vain sinun olla halusin Kun katsoit minuun sytyin sylissäs ja paloin Silloin rakastaa sua aloin kun sä katsoit minuun hetken niin
Levyt, joita kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:
Anna Eriksson - Seurataan johtajaa (kokoelma) Anna Eriksson - Sinusta sinuun
Mutta joo, ei kyllä juuri nyt tee mieli kahvia. ;-)
Tuntui taas todella tarpeelliselta purkaa sydäntä tänne, en nyt vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään näitä asioita muulla tavalla. Eli...jos kertoisin teille yksityiselämäni syvimmistäkin sopukoista, saattaisitte ehkä kutsua minua suoranaiseksi onnentytöksi. Onnentyttö...niinpä niin...se on kyllä tällä hetkellä tasan tarkkaan jotain aivan muuta, sillä mikään ei mielestäni ole lainkaan kohdallaan. Ja niin kauan, kun en saa kunnollista vastakaikua pyynnöilleni, se saa luvan pysyäkin sellaisena. En vain voi ollenkaan ymmärtää, miksi joudun ylipäätään sietämään tällaista, vaikka en ole kokenut tehneeni mitään pahaa tai väärää. No, mahdollisesti olen tahtomattani ajautunut sellaisiin asioihin, joista on seurannut vain ja ainoastaan väärinkäsityksiä. Tai sitten se on jotain aivan muuta, mutta mitä? Mutta miten voisinkaan tehdä asioita toisin, jos ei yksinkertaisesti ole mitään, mihin tarttua. Vai onko asia sittenkään näin?
En ole juuri puhunut tästä kenellekään, olen tainnut ehkä kerran mainita asiasta siskolleni muutama vuosi sitten. Nimittäin olin aikoinaan vankasti sitä mieltä, että en välttämättä menisi koskaan naimisiin, sillä näin välttyisin varmuudella ruokkimasta avioerotilastoja. Piti oikein tapahtua se suoranainen ihme, joka saisi sittenkin pääni jostain kumman syystä kääntymään. Ja kun sitten kohtasin hänet, olin aivan ällikällä lyöty omassa pääkopassani tapahtuneista muutoksista. Mutta...koska en aio mennä naimisiin kuin tasan kerran elämäni aikana, se on joko hän tai ei sitten kukaan muu. Muut mahdolliset kumppanini olisivat sitäpaitsi aika varmasti korkeintaan pelkkiä statisteja elämässäni.*naurua* Mutta ihan vakavasti puhuen...kyllä minun kohdallani se, että ylipäänsä suostun menemään naimisiin kenenkään kanssa, täytyy siihen aina löytyä joku todella pätevä syy. Ja haluaisinkin saada tietää, löytyykö sitä todellista syytä siihen ikinä, jos "juuri mitään" ei yksinkertaisesti tapahdu? Vuoristoradan lailla olen joutunut käymään melkoisen usein läpi kaikenlaisia tunnekuohuja, ja välillä, kun koen meneväni täydellisen sekaisin, käperryn pitkäksi toviksi kuoreeni. Juuri sen vuoksi pelkäänkin, että en löydäkään sitä todellista syytä koskaan, loppu siis riippuu nimenomaan vain ja ainoastaan hänestä.
Tämä saattaa kuulostaa todella sekopäiseltä touhulta, mutta käyn aina silloin tällöin päänsisäisiä keskusteluja hänen kanssaan, ja viimeisin kysymys, jonka häneltä kysyin, oli: "Mitä olet kaikkein eniten halunnut kysyä juuri minulta?" Loppuosa viimeisimmästä "keskustelusta" jääköön ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. ;-)
Eilen se sitten viimein tapahtui, muutin lopullisesti pois opiskelukaupungistani. Ja voi Luoja sitä kaman määrää; mm. kymmenkunta banaanilaatikkoa sekä saman verran mustia, muovisia säkkejä matkasi kohti "uutta" asuinkaupunkiani. Muuttoapuna minulla olivat isäni, 3/4 pikkuveljistäni sekä isäni hyvä kaveri, perhetuttu jo vuosien takaa. Kaikki nuo tyypit ovat omalla tavallaan ihan hervottoman hulluja persoonia (eipä käynyt huoltsikalla aika pitkäksi niiden juttuja naureskellessani), mutta todella avuliaita tapauksia. Ja mitä tulee pikkuveljiini, olen aina halunnut sisarusparven vanhimpana näyttää heille mahdollisimman hyvää esimerkkiä, ja kai olen onnistunutkin siinä jollakin tapaa, vaikka en heitä kovin usein näekään. Onneksi isäni on aina pitänyt huolen siitä, että välit pikkuveljiini ovat kaikesta huolimatta pysyneet varsin hyvinä, ja sen huomaa nimenomaan siitä, että he ottavat aina salamannopeasti puhekontaktin meikäläiseen, vaikka edellisestä tapaamiskerrasta onkin kulunut jo tovi. Varsinkin nuorin veljistäni päästää välillä suustaan ihan uskomattomia juttuja. Joka tapauksessa en voi olla kuin kiitollinen tuolle viiden konkkaronkalle siitä, että he kestivät sen kamojen edestakaisen roudaamisen, ja vieläpä kaupungista toiseen. Isäni kuitenkin tokaisi häntä suur'urakasta kiitettyäni, että ei tästä millään kiitoksilla selviä.*naurua* No, sentään äitini keittämä kahvi kelpasi ainakin hänelle kaikeksi onneksi.
En yleensä jakele minkäänlaisia ulkonäköön tai ulkoiseen olemukseen liittyviä vinkkejä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä ikäänkuin vahingossa pudotettuani n. 7 kg, voin sanoa painonpudotusvinkeiksi riittävän liikunnan (mulle on toistaiseksi riittänyt pelkästään käveleminen paikasta toiseen) sekä pienet ruoka-annokset. Tosin nuo pieneksi jääneet ruoka-annokset eivät olleet mikään itsetarkoitus; päivittäisistä ruoka-annoksista ei vain tullut järin suuria, sillä halusin aina hoitaa syömiseni mahdollisimman nopeasti pois alta mm. opiskelukiireitteni vuoksi. Lisäksi vaihdoin yhdessä vaiheessa jälleen kerran pehmeät karkit imeskeltäviin ja koviin sellaisiin karkinhimoni kontrolloimiseksi. Ja hyvin homma on aina toiminut, ja säästyy hiukan rahaakin jatkuvalta makeistenostamiselta. En kuitenkaan kiistä sitä, että melkoisen rankka ja tapahtumarikas viime puolivuotinen olisi jotenkin vaikuttanut painoni putoamiseen, mutta se on vain arvailua. Kun syksyllä -07 painoni äkkiä nousi rajusti jättäen ihannepainoni täysin varjoonsa, ja sain keskivartalooni ihan riittävän suuren pompöösin, pelkäsin, että saanko kiloja jossain vaiheessa vielä lisääkin, mutta eivät edes jouluherkut saman vuoden jouluna saaneet painoani juuri enää nousemaan, ja se "homma" tyssäsi sitten siihen. Mutta nyt taas saadessani ihannepainoni yht'äkkiä takaisin, pelkään, menetänkö painoani vielä lisääkin. Nimittäin nyt kun katson itseäni, painoa ei kyllä saisi pudota enää yhtään enempää, mutta enää en halua lihota missään tapauksessa, sillä nyt tunnen olevani huomattavasti energisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ja se on tosi kuin vesi.
Mietin, että olisinko edes millään muotoa ollut valmis kirjoittamaan juuri tätä blogi-tekstiä, sillä tunnen tehneeni itsestäni melkoisen pellen muutaman viime viikon aikana tapahtuneiden juttujeni vuoksi. En vain voi sille mitään, että nyt tekisi mieleni ihan oikeasti painua maan kaikkein syvimpään rakoon, ja pysyä siellä niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta kaiken kokemani jälkeen täytyy todeta, että mitä siitä edes hyötyisin. Nuoresta iästäni huolimatta minulla on hämmästyttävän paljon elämänkokemusta, ja olen kokenut varsin runsaasti myös alamäkiä, mutta joiden ansiosta minusta on tullut joka kerta entistä vahvempi yksilö, enkä ole missään nimessä halunnut koskaan jäädä lopullisesti tuleen makaamaan. Ja olen vieläpä erittäin ylpeä kyvystäni ratkoa ongelmia, sillä se taito on auttanut minua puskemaan eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta mitä tehdä silloin, jos eteen tuleekin tällainen lauseke: 2+3=6? Jaa-a. No, ainakin tuon lausekkeen ansiosta olen päättänyt, etten tule koskaan enkä missään olosuhteissa katumaan tekemisiäni, mitä sitten olen ikinä tehnyt tai ikinä teenkin. Ja sitäpaitsi virheistään oppii aina, ainakin pitäisi oppia.
Vielä tähän loppuun hiukan Jussi-gaala -fiiliksiä: parhaimmat onnitteluni Dome Karukoskelle saamastasi ohjauspystistä (Tummien perhosten koti), ja spesiaalionnittelut Niko - Lentäjän poika -animaatiolle parhaan elokuvan Jussista. Juuri te olette Jussi-palkintonne ehdottomasti ansainneet. ;-)
Olen pitänyt ihan tarkoituksella hiukan taukoa bloggailusta, mutta eiköhän nyt ole taas pikku kirjoittelun paikka. On sen verran ajatuksia kierroksella pääkopassa.
