Tiedättekö mitä? Olen tällä hetkellä niin, niin pahassa pulassa, ettei tosikaan. Joten ainakin lähiviikkoina saatan siis vallan hyvin joutua juoksemaan syystä jos toisesta kaikenmaailman virastoissa kyetäkseni siis elättämään itseni edes jotenkin. Niin, ja tietenkin pystyäkseni siis hommaamaan edes jonkinlaisen vuokra-asunnon edes jostain päästäkseni tavallaan ihkauuden elämän alkuun. Joka tapauksessa täytyy kyllä myöntää, etten todellakaan ainakaan enää tässä iässä olisi halunnut kontolleni varsinkaan tällaista elämää. Ihan tosissaan häpeänkin itseäni todella, todella suuresti nyt (kiitos isosti kaunis sen läheisen, jonka viimein onnistui herättämään minut oikein kunnolla todellisuuteen). Voi elämä, minkä menit minulle oikein tekemään!...huoh.
Upean hevosen selässä ihan ilman mm. satulaa, suorastaan aivan iii-ha-hana kokemus (jonkinsortin korkeanpaikankammostani huolimatta)...uuuh!
Noh, sen siitä todellakin saa, kun vuosikausia ikäänkuin erään hevosen lailla jostain ihan käsittämättömästä syystä haluaa enemmän tai vähemmän innoissaan kirmata itselleen todellisuudessa aivan täysin sopimattomien ihmisten perässä. Ja sen kenties viimeistään nyt oikein kunnolla tajutessani tulenkin aikamoisen piankin luomaan ihan täydellisen uuden luvun elämääni...huoh.
Arkiston aarteita -blogisarja jää tämän osan myötä määrittelemättömän pituiselle tauolle.
:-) :-) :-)
P.s.
Syvästi inhoan sellaisia ihmisiä, jotka säälivät minua, säälintunne on ainakin itsestäni niin, niin kamala tunne, ettei tosikaan...huoh. :-I
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti