Elämää puun ja kuoren välissä

Myönnettäköön se vihdoin ja viimein, olen elänyt jo aika pitkäänkin todellista kaksoiselämää. Tuikitavallisen, nuoren opiskelijatytön hahmon turvin olen tähän asti onnistunut jopa lähes kaikilta lähimmäisiltänikin aika hyvin salaamaan sen, millaiselle jalustalle minut todellisuudessa onkaan loppujen lopuksi asetettu. Vaikka samanlaista elämää tuskin kukaan muu elääkään (vain erään telkusta tutun fiktiohahmon elämä taitaa olla se kaikkein lähin vertailukohta, suuri yllätys itsellenikin), tietää jokainen kaksoiselämää elävä tai elänyt, ettei sellaisen elämän kanssa ole lainkaan leikkimistä. Eikä siihen kannata missään nimessä ryhtyä, jos psyykepuoltaan ei saa pidettyä lainkaan kunnossa fyysisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. Ja mitä juuri minunkaltaiseen ihmiseen tulee, niin on peräti melkoisen hämmästyttävää, että olen ylipäänsä jaksanut tätä kaikkea tähän asti aina välillä esilletulevista, ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Olen nimittäin aina kokenut olevani nimenomaan suunnannäyttäjän oikea käsi, en siis itse suunnannäyttäjä. Toisaalta nämä molemmat roolit tuntuvat vaihtavan aika usein keskenään paikkaa tilanteesta riippuen, mutta enimmäkseen sisäistän kyllä tuon ensinmainitun huomattavasti hallitummin.

Mutta millaisena ihmisenä sitten oikein pidänkään tätä todellista suunnannäyttäjää? No, muutamilla sanoilla sanottuna: äärimmäisen syvällisenä ihmisenä, jolla on aina sydän paikallaan. Voi kuitenkin aivan hyvin olla, että olen onnistunut opettamaan hänelle kaikenlaisia asioita elämästä ja elämisestä itsessään, huomioonottaen niin ylä- kuin alamäetkin. Olen joka tapauksessa todella iloinen siitä, että tämä kyseinen henkilö on kyennyt säilyttämään maanläheiset elämänarvonsa täydellisesti aikoinaan kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta. Lisäksi arvostan suuresti sitä pyyteetöntä rakkautta, jota hän on aina minua kohtaan osoittanut. Ja on osoittanut jo vuosikausia aina näihin päiviin asti. Minua todella lämmittää se seikka, että varsin ainutlaatuinen rakkaustarinamme tuntuu puhuttelevan, ja ehkä jopa koskettavankin monia ihmisiä. Kiitän nyt siis näin blogini välityksellä kaikesta saamastamme tuesta ja kannustuksesta. Eikä rakkauden sitä aitoa ja todellista voimaa sovi muutenkaan koskaan lähteä aliarvioimaan.

Nyt päätän jälleen nostaa esille yhden lempipuheenaiheistani, eli siis karaoken. Tosin tällä kertaa on kyse ihkauudesta keksinnöstä, nimittäin elokuva-karaokesta. Siinä immeiset pääsevät lausumaan repliikkejä parin minuutin pituisen leffapätkän pyöriessä taustalla. En tosin ole itse vielä päässyt testailemaan moista, mutta tiedossani on, että on koklattu ainakin Häjyt- ja Jäniksen vuosi -elokuvia sekä yhtä Pekka Puupäätä. Huomionarvoista on sekin, että ainakin yhdet skabat on ennätetty leffa-karaoken tiimoilta pitää, ja samaisen skaban kolmihenkiseen tuomaristoon kuului muun muassa mediatutkija Veijo Hietala. Hmm...en osaa sanoa, tulenko koskaan tarttuneeksi leffa-karaoke-mikkiin, sillä tää on vielä niin lapsenkengissä oleva juttu, ettei siihen ainakaan toistaiseksi juurikaan missään törmää. No, se nähdään sitten aikanaan.

Nauttikaa edes te siellä tästä Suomen kaikkien aikojen konserttikesästä, sillä minua tuskin tullaan näkemään yhdenkään konsertin katsomossa festareilla pyörähtelystä puhumattakaan erinäisistä syistä johtuen. Todella surullista omasta näkövinkkelistäni, mutta eiköhän tämä tästä, sillä keksin kyllä muita keinoja selvitäkseni pitkän ja ehkä jopa kuumankin kesän yli. Precis.

Voikaatten hyvin. ;-)