Kuka? Mitä? Häh?

Tuntui taas todella tarpeelliselta purkaa sydäntä tänne, en nyt vain yksinkertaisesti pysty käsittelemään näitä asioita muulla tavalla. Eli...jos kertoisin teille yksityiselämäni syvimmistäkin sopukoista, saattaisitte ehkä kutsua minua suoranaiseksi onnentytöksi. Onnentyttö...niinpä niin...se on kyllä tällä hetkellä tasan tarkkaan jotain aivan muuta, sillä mikään ei mielestäni ole lainkaan kohdallaan. Ja niin kauan, kun en saa kunnollista vastakaikua pyynnöilleni, se saa luvan pysyäkin sellaisena. En vain voi ollenkaan ymmärtää, miksi joudun ylipäätään sietämään tällaista, vaikka en ole kokenut tehneeni mitään pahaa tai väärää. No, mahdollisesti olen tahtomattani ajautunut sellaisiin asioihin, joista on seurannut vain ja ainoastaan väärinkäsityksiä. Tai sitten se on jotain aivan muuta, mutta mitä? Mutta miten voisinkaan tehdä asioita toisin, jos ei yksinkertaisesti ole mitään, mihin tarttua. Vai onko asia sittenkään näin?

En ole juuri puhunut tästä kenellekään, olen tainnut ehkä kerran mainita asiasta siskolleni muutama vuosi sitten. Nimittäin olin aikoinaan vankasti sitä mieltä, että en välttämättä menisi koskaan naimisiin, sillä näin välttyisin varmuudella ruokkimasta avioerotilastoja. Piti oikein tapahtua se suoranainen ihme, joka saisi sittenkin pääni jostain kumman syystä kääntymään. Ja kun sitten kohtasin hänet, olin aivan ällikällä lyöty omassa pääkopassani tapahtuneista muutoksista. Mutta...koska en aio mennä naimisiin kuin tasan kerran elämäni aikana, se on joko hän tai ei sitten kukaan muu. Muut mahdolliset kumppanini olisivat sitäpaitsi aika varmasti korkeintaan pelkkiä statisteja elämässäni.*naurua* Mutta ihan vakavasti puhuen...kyllä minun kohdallani se, että ylipäänsä suostun menemään naimisiin kenenkään kanssa, täytyy siihen aina löytyä joku todella pätevä syy. Ja haluaisinkin saada tietää, löytyykö sitä todellista syytä siihen ikinä, jos "juuri mitään" ei yksinkertaisesti tapahdu? Vuoristoradan lailla olen joutunut käymään melkoisen usein läpi kaikenlaisia tunnekuohuja, ja välillä, kun koen meneväni täydellisen sekaisin, käperryn pitkäksi toviksi kuoreeni. Juuri sen vuoksi pelkäänkin, että en löydäkään sitä todellista syytä koskaan, loppu siis riippuu nimenomaan vain ja ainoastaan hänestä.

Tämä saattaa kuulostaa todella sekopäiseltä touhulta, mutta käyn aina silloin tällöin päänsisäisiä keskusteluja hänen kanssaan, ja viimeisin kysymys, jonka häneltä kysyin, oli: "Mitä olet kaikkein eniten halunnut kysyä juuri minulta?" Loppuosa viimeisimmästä "keskustelusta" jääköön ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. ;-)