Kahvin lumoissa

Olin jo vuosikausia kuvitellut olevani pelkästään tee-ihmisiä, mutta muutamien viime kuukausien aikana olen aivan kuin varkain alkanut juomaan normaalia enemmän tuota varsin katalaa, todellista piristysruisketta. Viime syksynä, kun vielä asuin opiskelukaupungissani, aloin käydä yhä enemmän paikallisessa Arnolds -kahvilassa (on tosin jo vuosikausia ollut lempikahvilaketjuni) lähinnä juomassa kupin cappuccinoa, ja usein ostin (ja ostan edelleenkin) siihen oheen myös donitsin. Ja kahvinjuonti vain jäi päälle, tosin juon kahvia korkeintaan vain kerran päivässä, sillä se ei todellisuudessa sovi kropalleni yhtään, koska yhdenkin kupillisen jälkeen saatan tulla vähän liiankin hermostuneeksi ja yliaktiiviseksi. Ja varsinkin silloin, jos onnistun juomaan sellaisen suht tyhjään vatsaan. Vielä muutama vuosi sitten, kun en kauheasti juonut kahvia, olin yhtenä perjantaisena kouluaamuna yksien tuntien aikana päättänyt kulauttaa alas ihan ok määrän kofeiinipläjäystä, mutta myöhemmin huomasin, ettei se ollutkaan kovin viisas teko. Nimittäin minulla oli vielä samana päivänä tiedossa yksi tentti, jonka aikana sitten tärisin kuin pieni haavanlehti. Ja sen jälkeen vannoinkin, etten enää koskaan ota edes muutamaa tuntia ennen tenttiä pisaraakaan kahvia. Enkä ottanutkaan koko loppuopiskelun aikana, oli se sen verran hirveä kokemus, vaikka äsken mainitsemani tentti menikin todella loistavasti parhaalla mahdollisella tavalla. Cappuccinon ohella minulle maistuu nykyisin yhä enemmän keitinkahvikin (ja edelleen maidolla) varsin hyvin (ja varsinkin, jos se keitetään Moccamasterilla...haha...kiitos kahvihullun äitini), mutta nyt noiden kahden rinnalle on viimeaikoina noussut myös suklaa-makukahvi, joka on tällaiselle suht suklaahullulle todellinen unelmajuoma kaikessa ihmeellisyydessään. Ja onkin selkeästi paras makukahveista (muita mm. hasselpähkinä ja kinuski). Mutta, joka tapauksessa tämä on varsin hieno alku varsin mukiinmenevälle blogi-tekstille.

Kaikilla on vähintäänkin yksi fobia, ja voin paljastaa, että itse pelkään jostain kumman syystä ainakin veitsiä. Ja oikeastaan ihan kaikenlaisia sellaisia (tosin se ei tarkoita sitä, ettenkö uskaltaisi koskea sellaisiin). Siksi inhoan sitä, kun äitini jättää niitä olohuoneen pöydälle lojumaan (mutta vain silloin, jos hän on syönyt esim. omenia), vaikka hän tietää varsin hyvin, että Sissi-kissa temppuilee samaisella pöydällä aina silloin tällöin. Niinä vuosina, kun Tupsu-kissamme oli vielä elävien kirjoissa, noteerasin yhtenä päivänä koulusta palattuani, että juuri kyseinen kissimirri (Sissi oli jäänyt päivän ajaksi ulos) oli selkeästi käyskennellyt keittiön työtasolla, sillä parkettilattiaan oli onnistunut uppoamaan todella terävä, kai eräänlainen hedelmäveitsi. Olikin melkoisen selkäpiitä karmivaa siinä katsella terävässä kulmassa törröttävää veistä, joka todella oli lattiassa kiinni. Ja kissa saikin kuulla kunniansa sen jälkeen, sillä niin vihainen olin tapahtuneesta, mutta pelkäksi torumiseksihan se vain lopulta taisi mennä. Mutta eihän vissiin oikein kukaan muu perheeni ihmisolennoista, ja varsinkin juuri äitini, tuosta opikseen kauheasti ottanut, kuten voi hyvin päätellä tämän kappaleen ekoista riveistä. Siitäkin huolimatta, vaikka oma valvova silmäni on usein lähettyvillä.

Kuorosota -ohjelma on tällä hetkellä yksi ehdottomia suosikkiohjelmiani, ei tosin kyllä liene mikään yllätys just mun kohdalla. Ja pidot senkuin paranee, sillä ensi sunnuntaina yhtenä osana on elokuvamusiikki, jota erityisesti odotankin todella innolla. Mikin kuorolla on biisinä Help! (elokuvasta Help!), Marionin kuorolla varsin viehko Lady Marmalade (leffasta Moulin Rouge!) ja Kotipellon kuorolla I Don't Want To Miss A Thing (filkasta Armageddon). Erityisesti tuo Kotipellon kuoron valinta sai minut hymyilyttämään sen vuoksi, että kuvittelin lähes jokaisen immeisen inhoavan kipaletta. No, ei se minusta niin kauhean huono biisi kuitenkaan ole, sillä vain on, sanotaanko nyt kaikista leffa-biiseistä jostain kumman syystä vain hiukan kyseenalainen maine. Mutta älkää vain minulta kysykö, mistä se johtuu, sillä en oikein tiedä sitä itsekään.

Olen enemmän tai vähemmän vuodesta -92 lähtien (eli kohta jo 17 vuotta) harrastanut karaokea, ja se on näin laulamista tosissaan rakastavalle todella loistavaa ajanvietettä. Biisi, jota olen laulanut julkisesti eniten (varmaankin parikymmentä kertaa), kuuluu "Suomen Céline Dionin", eli Erikssonin Annan, jättihitteihin. Sen jälkeen, kun olin laulanut kappaleen ensi kerran julkisesti, sanoi isäni minulle, että biisi sopii hyvin minulle, ja jossain vaiheessa iltaa hän sanoi senkin, että lauluäänessäni on oikeasti jotakin erikoista. Ja olinkin todella otettu isäni sanoista, sillä hän on hyvin rehellinen ja suorapuheinen varsinkin, mitä tulee musiikkiin. Ja siitä lähtien tuo alla oleva kipale onkin ollut yksi todellisista bravuureistani, ja sitä se on yhä tänäkin päivänä.

Kun katsoit minuun
kaiken muun mä unohdin
Kun katsoit minuun
vain sinun olla halusin
Kun katsoit minuun
sytyin sylissäs ja paloin
Silloin rakastaa sua aloin
kun sä katsoit minuun hetken niin



Levyt, joita kuuntelin tätä tekstiä kirjoittaessani:

Anna Eriksson - Seurataan johtajaa (kokoelma)
Anna Eriksson - Sinusta sinuun

Mutta joo, ei kyllä juuri nyt tee mieli kahvia. ;-)