Hattu tippui...

..., sanoi tossa yhtenä päivänä yks heebo (ei siis kuitenkaan minä), kun oli just ehtiny aloittaa appelsiinin päältäkuorimisen.*levittelee käsiään*

Eilen aamulla lähti uusintakierrokselleen ties kuinka monennen kerran vanha suosikkini, L.M. Montgomery'n Anna-kirjoihin perustuva Anna ystävämme -tv-sarja (1985-86). Siihen tv-sarjaan en vain yksinkertaisesti ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt. Jotenkin sitä vain on samaistunut sarjan punatukkaiseen päähenkilöön, joka puhua pälpättää kuin paraskin papupata. No, pilotin katsottuani nukahdin kuitenkin sohvalle, ja parin tunnin koisailun jälkeen kännykkä herätti minut soitollaan. Luurin toisessa päässä oli systerini, joka yht'äkkiä ilmoittaakin, että hänen ystävänsä on juuri sopivasti sairastunut poskiontelontulehdukseen, joten kaksikon reissu Italian Milanoon tulevana viikonloppuna on vaarassa peruuntua. Jotta edes systeri pääsisi reissuun, hän ehdotti, että josko minä lähtisin hänen mukaansa. Olin ehdotuksesta aivan ihmeissäni, sillä luonteeseeni ei oikein sovi järjestellä isoja asioita ainakaan parin päivän varoitusajalla. Puhelun päätyttyä pohdiskelin asiaa pari tuntia, tosin lievässä shokissa, kun kerran näin nopealla aikataululla ehdotellaan mahdollisuudesta lähteä pikku ulkomaanmatkalle. No, lopputulos (joka selvisi myöhemmin illalla) oli se, että systeri saikin yhden toisen ystävänsä matkalle mukaan, joten sain sitten luvan lopettaa panikointini siihen. Vaikka monikin asia puolsi sitä, että olikin lopulta parempi, etten matkalle lähtenyt, niin silti surin sitä, että juuri näin kävi. Olin nimittäin tähän asti kuvitellut, että minulla ei olisi niin kauheaa kiirettä päästä pois kotimaasta, mutta nyt... Ja vaikka kyse olikin vain pelkästä viikonlopusta, niin silti koko homma alkoi aika pisteliäästikin harmittamaan, varsinkin kun olen ihan jumissa opinnäytetyöni kanssa, joten ehkä pikku irtiotto kaikesta olisikin ollut ihan paikallaan. Ja vielä sekin, kun systeriä itseään alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta hiukan harmittamaan se, ettei hänen matkaseuransa sittenkään ollut minä.*so sweet* Mutta kun ei niin ei, ja se siitä. Joten ei auta muu kuin jatkaa siitä, mihin oikeastaan jäin. Valitettavasti.*syvä huokaus*

Maanantain ja tiistain välisenä yönä kuuntelin Seilaamme purjeveneellä -nimistä tunnelmakipaletta, jossa siis nimensä mukaisesti seilataan purjeveneellä liplattavilla laineilla (tai ainakin jotain sinnepäin). Ti-aamupäivällä sain äidiltäni puhelinsoiton: Åke Lindman on nukkunut pois tiistain vastaisena yönä. Tunnen aika syvääkin hengenheimolaisuutta taiteilijaa kuin taiteilijaa kohtaan, joten tieto kyseisen kulttuurin moniottelijan poismenosta oli minulle luonnollisesti eräänlainen shokki. Monelle Lindmanista tulee varmasti ensisijaisesti mieleen Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laineen ohjaama versio) Lehto, mutta minulle taas kyseinen legenda tuo ensisijaisesti mieleen Myrskyluodon Maija -tv-sarja (1976), jonka Lindman aikoinaan ohjasi. Tai oikeastaan samaisen tv-sarjan ja Lasse "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa" Mårtensonin säveltämä, äärimmäisen kaunis samanniminen tunnusmelodia on se, joka on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, sillä samainen tunnari on sitä osaa lapsuuttani, jota en taatusti tule koskaan unohtamaan. Muistelen olleeni alle kouluikäinen, kun tapailin sähköuruilla (tosin vain yhdellä kädellä) jostain kuulemaani melodiaa, mutta jonka nimi valkeni minulle vasta aikuisiän kynnyksellä. Eli kyllä, samasta Myrskyluodon Maija -tunnarista onpi siis kyse. Ja mitä tulee tuohon ensinmainittuun Seilaamme... -kappaleeseen, niin jotenkin sitä on vain edelleen se fiilis, että tiedostamattani tein jälleen sellaista, jonka todellinen merkitys korostuikin vasta hiukan myöhempänä ajankohtana, niin ehkä uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Enivei, alla Tuubista löytämääni materiaalia Myrskyluodon Maijaan liittyen, niin tv-sarjan kuin sen tunnarinkin osalta.



Lepää rauhassa, Åke Lindman.

Eräänlainen merkkipaalu minulle todella rakkaan otuksen elämässä koittaa ensi lauantaina, kun Sissi-kissini täyttää kunnioitettavat 17 vuotta (aivan tarkasta syntymäpäivämäärästä ei tosin ole täyttä varmuutta, sillä Sicero on löytökissa). Tässä kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun kissaparka kuuroutui eräänlaisen onnettomuuden seurauksena, ja tuon onnettomuuden jälkeen olin aika varma siitä, ettei kissa selviäisi hengissä seuraavaan jouluun mennessä, mutta toisin siis kävi. Ei kyllä kieltämättä olla ihan turhaan annettu Sissille hänen nimeään, sillä melkoisen sisukkaasta olennosta on kuitenkin kaikinpuolin kyse. Ja varmasti tulen hommaamaan Sipulille kissanlelujen sijaan normaalia kalliimpaa kissanruokaa synttäreiden kunniaksi, on Sissi kuitenkin sen joka tapauksessa ansainnut. Ja vaikka ei minua henkilökohtaisesti juuri kuulon menetys houkuttelekaan, on kissa kuitenkin tietyllä tavalla yksi alter egoistani, sen olen vuosien saatossa huomannut.

Kaikesta häslingistä huolimatta minulla on aamulla jälleen kuitenkin aikaa tavata "vanha kunnon Vihervaaran Anna". ;-)