Onks mun naamas jotain vai?

Tää tekstirotla alkaa tällä kertaa hiukan normaalista poikkeavalla tavalla. Eli...aina yhtä uljas pääministerimme onnistui sitten repäisemään näin loppuviikosta oikein kunnolla. Joten onnea vaan, sillä sitä te todellakin tulette tarvitsemaan.

No, se mikä mua monesti risoo, on, että mua tuijotetaan aina ja joka paikassa, menen oikeastaan sitten minne ikinä tahansa. Torstaina, kun reissasin pendolla opiskelukaupungistani takaisin nykyiseen kotikaupunkiini (oli pakko asioida vaihteeksi koulullani), en voinut taaskaan välttyä ihmisten katseilta (menomatkalla opiskelukaupunkiini sain kuitenkin olla ihan rauhassa ja touhuta omiani). Eikä se voinut millään johtua siitä, että kuuntelin musaa mp3-soittimestani ihan riittävän voimakkaalla volyymillä, sillä muuten olisin sijoittanut ihan turhaan uusiin nappikuulokkeisiini muut ihmiset huomioonottaen. Käväisin vielä ennen paluuta kotikaupunkiini opiskelukaupunkini Arnolds -kahvilassa, jossa (ah, niin ihqun!) Suklaamakukahvin kanssa otin keltaisenvärisen Pääsiäisdonitsin (piirros samaisesta donitsista löytyy kahvilaketjun sivuston etusivulta). Junamatkan aikana tuli sitten aivan sellainen olo, että taskupeilillä olisi niinä hetkinä ollut todellakin tarvetta, eikä tää edes ollut ensimmäinen kerta, kun kuvittelen naamavärkkiini päässeen jotakin epämiellyttävää, tässä tapauksessa donitsinjämiä. Kotiin juuri ennen Salattuja elämiä palattuani kurkkasin sitten itteäni veskin peilistä, eikä naamassani näkynyt yhtikäs mitään, taaskaan. Mutta luulotautiseksi minua ei voi millään ainakaan haukkua, sillä tunnen sen todellakin aina nahoissani, jos minua tuijotetaan, eikä se yleensä ole yhtään mukava olotila. Ja kuka nyt tuijottelusta muutenkaan nauttisi? No, ehkä sitten joku muu, mutta en minä ainakaan. Heh...joskus, kun isäni katsoo minuun päin, useimmiten kysyn häneltä, että mitäs tuijotat. Hän sitten vastaa, että sua. Tyhmään kyssäriin tyhmä vastaus, jälleen kerran.

Mun äidillä on ens viikolla tiedossa synttärit, ja just viime aikoina on alkanu tuntua ihan siltä, että mitä enemmän ikää tulee, sen sottaisemmaksi sitä alkaa muodostua. Ja Sissin kohdalla aivan sama juttu. Mua alkaa kohta kyllästyttämään, kun aina viime kädessä se olen juuri minä, joka joutuu siivoamaan kummankin ne pahimmat sotkut. Toinen esim. jättää olkkariin jatkuvasti ruokailuvälineitään ja toinen taas esim. onnistuu aina levittelemään kissanhiekkaansa ympäri kämppää. Periaatteenani nimittäin on, että kukin saakoon itse siivota sotkunsa (kuitenkaan kissaa lukuunottamatta...haha), mutta sattumoisin juuri näissä olosuhteissa joudun ainakin toistaiseksi luopumaan periaatteestani. Tänään yritin juuri äitini sotkuisuuden vuoksi tehdä protestin, ja sanoa hänelle, etten se ole todellakaan minä, joka tällä kertaa valmistaa spaghettia, mutta koska minua ei huvittanut kinata asiasta enää sen enempää, päätin antaa periksi, ja suunnata pikku kiukunpuuskassa keittiöön. Mutta sanottakoon tähän kohtaan vielä yksi asia...katsokaakin edes te, että pidätte aina paikkanne kunnossa, oli ikä sitten oikeastaan mikä hyvänsä, ok? Ja ihan terveytennekin uhalla.

Lyhyesti voisin kommentoida hiuksenhienoa Lost In Translation -leffaa niin, että jos jotain juuri Japanissa haluaisin ehdottomasti tehdä, niin päästä laulamaan karaokea. Japsithan tuon huvin aikoinaan keksivätkin, joten täytyyhän sitä karaoken synnyinmaassa saada mahdollisuus kokea sekin ihme eräänlaisine elämyksineen.

Mutta voi hyvänen aika, missäs se neidon taskupeili sitten lopulta oikein luurasikaan?...No, kotiin jätetyssä pussukassa, tietysti. Mitä te sitten muuta tosiaan kuvittelitte? ;-)