Ei kai taas!

Kun viime viikon ma-illalla aloin jälleen kerran tuntea ihan riittävän rajuntuntuista kipua oikeassa otsalohkossani, ajattelin mielessäni kutakuinkin juurikin tuolla tavalla. Joka tapauksessa...huoh, en todellakaan ole laskenut, montako kertaa olen tähän mennessä oikein onnistunut kokemaan tätä kyseistä ikäänkuin kolmen päivän sykleissä tapahtuvaa rajuntuntuista päänsärkyä, mutta olen kuitenkin ennättänyt kärsiä siitä ajoittain jo jotain vuoden, 1,5 vuoden tai peräti parin vuoden verran, aika vaikeaa muistaa tarkkaan, eikä mikään ihmekään...huoh.

Jo useamman viimeisen vuoden aikana olen ollut yllättävänkin usein ihan riittävän heikossa kunnossa, erityisesti henkisellä tasolla, huolimatta tosiaan minua nykyään ajoittain vaivaavasta päänsärystä. Mutta vasta ihan näinä päivinä olen alkanut oikeastaan aivan yllättäen&yht'äkkiä ajatella, että josko sittenkin menisin&tarttuisin tiettyihin toimenpiteisiin, en ainoastaan henkisen, mutta myös fyysisen hyvinvointini takaamiseksi. Tähän ja moneen muuhunkin päätökseeni on vaikuttanut hyvin, hyvin moni asia...useankin vuoden varrelta (mm. "K-episodi"). Mutta...en kuitenkaan aio tarttua näihin (äsken esiin nostamiini) tiettyihin toimenpiteisiin, mikäli onnistun (ja minähän todellakin onnistun!) irtaantumaan tietyistä elämääni liittyvistä asioista, ennen kuin on ihan liian myöhäistä tehdä&toimia niin...huoh.

Kysymys erityisesti itselleni: miten ihmeessä rauhaa ihan äärimmäisen suuresti rakastavasta ihmisestä, joka haluaa kaikille vain&ainoastaan hyvää, on oikeastaan ihan hetkessä tullut oikein todellinen hirviötär? Olen nimittäin ainakin viimeisen vuoden aikana ollut välistä aivan kertakaikkisen kamala ihmisyksilö varsinkin läheisilleni, eikä sellainen ihan aikuisten oikeasti ole ollenkaan minua. Voisi oikeastaan sanoa, etten tunne itseäni enää oikeastaan ollenkaan, ainakaan osittain...huoh.

En todellakaan koe olevani niin minkäänsortin uhri, sillä en ole niin idiootti, että todella alentuisin ainakaan sellaiseen meininkiin. Koen sen sijaan, että minun aikani alkaa olla viimeinkin ohi tiettyjen asioiden osalta. Pysyvästi.

Kyllä...minun on lopultakin aika alkaa elää juurikin sitä elämää, joka meikätyttöselle oli alun alkaenkin tarkoitettu.

Teidän,

Taru :-)

P.s.

Bloggaamista en tuon myötä todellakaan jätä, en niin missään nimessä, sillä blogeistani vähintäänkin tämä Belle's blog on minulle nykyään suorastaan henki&elämä, kuten olette kaiketi varsin hyvin voineet nähdä...huoh. :-)

P.P.s.

Uusia ystäviä on aina todella hienoa saada, luonnollisesti, enivei olen taas saanut yhden oikein hyvän sellaisen, joka on...yllätys, yllätys...yksi (nykyisistä) työkavereistani, aloittanut työssä vasta ihan äskettäin. Noh...viime viikolla parhaani mukaan sitten opetin hänelle mm. kassakoneen käytön saloja, ja työviikon päätteeksi (pe) päätin tarjota oikein hyvän suorituksen ansiosta hänelle kahvikupposen suosikkikahvilassani Arnoldsissa, oli ehdottomasti kahvinsa ansainnut, yllättävänkin nopsaan oli kuitenkin oppi perille mennyt, yeps. :-)