Leffa-arvio: Walk The Line

Kyseessä on siis toinen jo vuosia sitten kirjoittamistani leffa-arvioista, enivei enjoy!

---
”MÄ LÄHDEN JACKSON’IIN”

WALK THE LINE

Oscar-voittaja!

Tuotanto- ja julkaisuvuosi: 2005
Maa: Yhdysvallat
Genre: musiikkidraama
Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Reese Witherspoon

Jälleen elokuvamaailma on saanut joukkoonsa elämäkertafilmin, eikä suinkaan vähäpätöisintä sellaista. Rock-legenda Johnny Cash’in poismenosta on vasta niin vähän aikaa, että hänen elämänsä ja tekonsa kiinnostavat varmasti monia, niin nykynuoria kuin Cash’in musiikkia aikoinaan intohimoisesti kuunnelleita ikäihmisiäkin. Vaikka miehen nimi on suuri maineeltaan, se ei olisi yhtä suuri ilman hänen vaimoaan June Carter-Cash’iä. Johnny ja June muodostivat yhdessä, vaikeuksistaan huolimatta, vahvan tiimin, jonka voi kuulla ja tuntea Cash’in musiikissa vielä tänäkin päivänä.

Joaquin Phoenix’in roolisuoritus Walk The Line-elokuvassa on ehdottomasti hänen parhaansa, sillä ei ole ikinä helppoa astua sellaisen legendan saappaisiin, kuin Johnny Cash’illa oli eläessään. Eikä kyse ole pelkästään roolisuorituksesta, vaan myös Phoenix’in kyvystä tulkita Cash’ia. Kaikki näyttelijät eivät nimittäin osaa laulaa, tai sitten jotkut eivät ainakaan myönnä osaavansa, mutta nyt Phoenix on yksi heistä, jotka ovat paljastaneet yhden salaisista ministään. Ja samaa tarkoitan myös June Carter’ia (sittemmin Carter-Cash) näyttelevän Reese Witherspoon’in (nykypäivän Sally Field) kohdalla, sillä hänestä on nyt vihdoin tullut vakavammin otettava näyttelijä. Oscar-voittokin vain vahvisti entisestään hänen asemaansa Hollywood'in tähtitaivaan alla.

Loistavista näyttelijä- ja laulusuorituksista (ainakin molemmat pääosanäyttelijöistä suorittavat itse omat lauluosuutensa) huolimatta Walk The Line etenee kuitenkin täysin sen musiikin ehdoilla. Mieleenpainuvin musiikkiosuus on Johnny’n ja June’n (vuonna 1967 Grammy-palkittu) ”Jackson”- duetto, jonka suomalaiset tuntevat paremmin ”Mä lähden Stadiin”-versiona (esittäjinä Lasse Mårtenson ja Carola). Ansaittua huomiota ovat saaneet myös sellaiset Cash-hitit kuten osittain filmin nimessäkin esiintyvä ”I Walk The Line” ja ”Folsom Prison Blues”, jossa Cash kertoo ”vankilavuosistaan” Folsom’in vankilassa, vaikka hän istui putkassa ”vain” pari kertaa. Ironista kyllä, Cash kuitenkin esiintyi useaan otteeseen Folsom’issa ”kautta aikain parhaalle yleisölleen”.

Aivan täydellistä ei Johnny Cash’in musiikin täyttämä elämä kuitenkaan ollut. Hän ajautui uransa huippuhetkinä pillerikierteeseen, josta Cash onneksi pääsi lopulta eroon June’n avulla. Välillä June keskeyttikin oman osuutensa kiertueista juuri Johnny’n takia, mutta Johnny taas oli se, joka sai hänet aina palaamaan takaisin. Näiden kahden henkilön välinen kemia olikin yksi elokuvan kantavista voimista.

Yleensä elämänkertaelokuvat käsittelevät henkilön elämää lähes synnyinhetkestä kuolemaan asti. Walk The Line taas käsittelee Johnny Cash’in elämästä oikeastaan vain palasen (nuoruusvuodet 40-60-luvuilla), joka päättyy hetkeen, jolloin hän sai viimeinkin kaipaamansa hyväksynnän kosinnalleen. Kosinnan kohteena oli siis June Carter, mutta se mitä sen jälkeen tapahtui, taidan todeta, että se on kuitenkin loppujen lopuksi aivan toinen tarina. Tosin sekin musiikin täyttämänä.

****1/2
---

:-D :-D :-D